Jalo säpsähti, ja taas vaihtui väri hänen kasvoillaan. Ensi ajatus oli se, ettei hän jaksaisi mennä Pollen luo. Hän ei voisi nähdä hevosparkaa kärsivänä, kenties vaivasta värisevänä.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä soimasi hän itseään tästä heikkoudesta. Koska Polle kerran oli tuon kaiken kärsinyt, eikö hän jaksaisi kärsiä vähän hänkin valmistaakseen sille lievitystä.
Hän otti leivän, pisti poveensa ja kiiruhti ulos. Mentyään pihan poikki tuli hänelle mieleen käydä katsomassa mäkeä, johon Polle oli tiinun kaatanut. Ehkä hän oli mielikuvituksessa ajatellut kaikkea kauheammaksi kuin se olikaan, ehkä hän lohdutettuna, rauhoitettuna sieltä lähtisi Pollea katsomaan.
Hän kääntyi portista rantaan. Tuossa oli mäen rinne. Liistereki oli viskattu tiepuoleen. Tiinu näkyi alempana vielä vierimäsijallaan. Sulana oli keskitie ja paksun lian peittämänä. Ei siitä kuorma noussut, sen näki jokainen. Hiekka karhi heti vastaan. Tien toisella laidalla oli maa viettävää, ja yökylmät olivat siihen hyydyttäneet lumesta sulavat vedet. Siinä kai Kalle ensin oli kuormaa vedättänyt, mutta peläten vierimäpaikkoja hän oli käskenyt Pollen keskitielle. Mutta siitäpä ei kuorma noussutkaan. Polle ponnisteli voimiensa takaa, kiskoi, repäisi, sai reen takaisin iljanteen reunalle — huoahti hetkisen — kiskoi taas — silloin vierähti tiinu.
Jalo painoi lakin silmilleen ja läksi juoksemaan. Hän oli nähnyt tarpeeksi, ei kärsinyt katsella kauemmin. Hengästyneenä pysähtyi hän tallin edustalle.
Polle vavahti kuullessaan liikettä. Mutta kohta oven avauksesta se tunsi tulijan.
Tavallisesti tervehti Polle Jaloa hiljaisella horinalla, mutta tällä kertaa ei sitä kuulunut. Surullisen lempeä katse oli Pollen ainoa vastaus Jalon hyväilylle. Värähdys näkyi vielä tuon tuostakin hevosparkaa puistattavan, ja pitkinä viiruina näkyivät piiskan jäljet selässä.
Jalo nieli itkuaan. Ei leipäkään vielä maistunut hänen vanhalle ystävälleen. Mitä tehdä?
Hän arveli hetken, näkyi sitten keksineen tuuman ja kiiruhti pois. Vähän ajan perästä hän palasi tyytyväisenä muassaan voiderasia ja pehmoinen villavaate. Polle seisoi hiljaisena kuin lammas. Pehmeä oli käsi, joka voidetta siveli kirveleviin naarmuihin, pehmeästi sitten pyyhkäistiin ja siveltiin selkää. Tuskan jännitys rupesi hellittämään. Polle tunsi raukaisevan suloista väsymystä ruumiissaan ja päästi hiljaisen horinan.
"Polle, rakas, vanha Polle." Jalo tarttui kaulaan ja painoi hyväillen päänsä Pollen turpaa vasten. Siinä he seisoivat hetken hiljaa, liikkumatta kuin kaksi ystävää, jotka jo sanoitta toisiaan ymmärtävät, joiden sydämien syvimmät tunteet vaikeneminen paraiten tulkitsee.