Tämä uusi elämäntehtävä antoi Jalolle ennen aavistamatonta tyydytystä.
Mutta hän ei suinkaan ollut ainoa, joka siitä iloitsi. Vanha Leena oli
Jaloakin onnellisempi, sillä hän näki nyt uuden ajan sarastavan, näki
hedelmiä uskollisesta, uupumattomasta työstään.
Leena oli ennen muinoin ollut palveluksessa Jalon äidin kodissa. Hän oli talon ainoata tytärtä vaalinut tämän syntymästä asti ja oli palveluspaikassaan pysynyt silloinkin, kun perheenisän kuoltua ei enää ollut varoja palvelijoiden palkkaamiseen. Leena oli silloin jakanut äidin ja tyttären huolet toimeentulosta. Hän oli kutonut kangasta, käynyt taloissa vaatteiden pesussa ja koettanut ansaita vaikka miten.
Mutta vaikeaksi kävi kuitenkin ajan pitkään puutetta torjua, etenkin kun vanha rouva sairastui ja tauti kääntyi pitkälliseksi. Silloin — toimeentulon ollessa ahtaimmillaan — tuli kosija taloon. Hän oli varakas liikemies. Rahapohataksi sanoivat hänen olevan luodun, vaikka köyhänä oli syntynyt. Hänen käytännöllinen älynsä oli häntä eteenpäin auttanut. Hän oli pian saavuttanut melkoisen varallisuuden ja varallisuuden muassa yhteiskunnallisen arvon ja ihmisten kunnioituksen. Ettei hänellä ollut paljon ulkonaista sivistystä, vielä vähemmin sitä, mitä sydämen sivistykseksi sanotaan, se hänelle kernaasti annettiin anteeksi. Olihan hän köyhä poika omin neuvoin eteenpäin päässyt, ei häneltä paljon voinut vaatia.
Leena ei koskaan kuullut, mitä äiti ja tytär kosijasta puhuivat. Mutta sanomattakin ymmärsi hän asian laidan. Häntä harmitti, kun kihlauksen tapahduttua morsiamen kotipitäjässä paljon puhuttiin siitä erinomaisesta onnesta, joka tuli tytön osaksi, kun hän köyhyydestä ja puutteesta pääsi varallisuuteen. Leena toki ymmärsi asian paremmin. Hän tiesi, miten kalpea ja iloton morsian oli kihlausaikana, ja pani merkille, ettei hän itse koskaan puhunut onnensa suuruudesta. Ainoastaan silloin hän hymyili, kun hän puhui siitä, miten hänen sairastava vanha äitinsä pääsisi paremmille paloille.
Häiden jälkeen seurasi Leena nuorta paria heidän uuteen kotiinsa. Siellä jatkoi hän uusissa oloissa entistä uskollista palvelustaan. Hän oli ainoa, joka ymmärsi, mitä nuori rouva kärsi. Hän näki sen kaikesta ja koetti rakkauden hienotunteisuudella kuormaa keventää. Etenkin aikoina ennen Jalon syntymää tunsi nuori rouva, miten uskollinen, osaaottava ystävä Leena oli. Hänelle hän taisi ajatuksensa ja huolensa uskoa. Kangaskamarissa Leenan luona hän purki sydämensä. Siellä pääsi valloilleen se suru ja tuska, jota hän muuten aina hillitsi. Siellä puhui hän myöskin lapsesta, jota hän aina ajatteli ja josta ei kukaan muu välittänyt, kuin hän ja Leena.
Hän oli varma siitä, että se oli oleva poika. Hän oli hänet jo unessa kerran nähnyt. Nimikin oli hänellä valmiina, ja siihen nimeen sisältyivät kaikki äidin sydämen toiveet. Se nimi oli "Jalo".
Leena tunsi saaneensa pojan kasvatuksen huolekseen jo ennen tämän syntymää. Vanha iso-äiti oli juuri ennättänyt kuolla, ja Jalon ollessa muutaman viikon vanha seurasi tytär äitiään. Pienenä ja avuttomana makasi Jalo kätkyessä tietämättä mitään siitä, mitä kuoleman kolkko käsi häneltä riisti. Hänen ei elämänsä ensi vuosina tarvinnut siitä mitenkään kärsiä. Äidin hellyyttä sai hän Leenalta, vaalintaa ja huolenpitoa yhtä uskollista kuin konsanaan omalta äidiltä. Mutta heti kun poika vähän kasvoi, rupesi Leena hänelle kertomaan äidistä. Äiti oli enkelinä taivaassa, tiesi Jalo jo neljän vanhana, ja tultuaan neljäntoista vanhaksi oli hänellä täysin selvä kuva äitivainajasta. Tuohon kuvaan liittyi Jalon mielessä kaikki, mikä oli hyvää, mikä jaloa, mikä kaunista ja ylevää. Miksi oli äiti poissa, tuo hieno, hellätunteinen äiti, joka häntä olisi ymmärtänyt. Isä oli toisenmoinen, sen hän tunsi, vaikka aina koetti sitä ajatusta karttaa. Äiti olisi paremmin ymmärtänyt, olisi ohjannut ja neuvonut. — Mutta hän oli poissa ja Jalon täytyi kulkea yksin.
Kun vanha Leena näki Jalon hellätunteisesta lapsesta vähitellen kehittyvän pojaksi, joka nuoruuden hehkulla pani kaikki voimansa hyvän palvelukseen, tunsi hän saaneensa palkan työstään. Hänen tehtävänsä oli täytetty, voitto saavutettu. Ainoastaan yksi velvollisuus oli hänellä vielä ja sen suorittamiseen oli aika nyt otollinen.
Leenalla oli huostassaan päiväkirja, jonka Jalon äiti oli hänelle uskonut ja joka pojan piti saada. Mitä vielä äidin kuvasta puuttui, sen löytäisi poika tästä. Se täydentäisi ja päättäisi työn, jonka vanha Leena oli suorittanut. Se viittaisi Jalolle tietä sillä elämän uralla, jolla hän äsken oli ensimmäiset askeleensa astunut.
Jalon täyttäessä viisitoista vuotta sai hän äitinsä päiväkirjan. Hän meni ullakkohuoneeseensa, sulki oven ja rupesi lukemaan. Kauan kesti, ennenkuin hän näyttäytyi kenellekään. Vanha Leena oli aivan jännityksessä. Mitähän poika ajatteli ja tunsi? Olisipa Leenan tehnyt mieli kurkistaa oven raosta, mutta ei uskaltanut.