"Talliin tietysti."
"Voi hyvä ihminen, ei nyt sinne sopisi."
"Miks'ei."
"No, no, jahka minä selitän, kun hengästyin niin tuosta säikäyksestä."
"Tule istumaan." Jalo vetäisi hänet viereensä kyökin penkille. "Voi minua, kuinka olin ajattelematon! Mutta katso, Leena, on niin hauskaa olla kotona taas." Hän katsoi ympärilleen. Keittiössä ei ollut ketään. He olivat kahden. "Tietäisit miten olen teitä kaivannut ja miten nyt tahdon tehdä työtä, auttaa ja palvella teitä kaikkia." Hänen silmänsä loistivat. Se kangasti niin kauniina, tuo tulevaisuuden toivo. Se oli syventynyt ja kirkastunut hänen sielussaan tänä eronaikana, ja koko nuoruutensa hehkulla hän oli nyt aikeissa alkaa valmistumistaan tulevaisuutensa työhön. —
Leena pyyhki silmiään esiliinan nurkkaan. "Niin, kyllä se on siunattu asia. Kyllä meitä täällä on monta, jotka sitä apua tarvitsemme."
"Niin, ja nyt minä menen." Hän nousi.
"Ei, ei."
"No, mitä nyt, Leena?"
"Emme me kaikki kuitenkaan sitä palvelusta enää tarvitse, se meidän", — hän änkytti — "se vanha Polle."