Sielläkös syntyi ilo. Vaimo pyyhkäisi penkin päätä esiliinalla ja käski istumaan. Lapset livistivät isälle kertomaan, kuka oli tullut. Isän piti pian tulla tervehtimään. Ja torppari tuli, hymyili, pisti kättä ja hymyili taas. Olipa hauska nähdä nuorta herraa.
Yhdessä sitten puheltiin kaikenmoisista yksityisistä ja yleisistä asioista. Senjälkeen vasta kävi Jalo esittämään pyyntöään. Se kävi myötäisesti kuin mäenlasku. Torppaan oli hankittava uusi hevonen, Jalo maksaisi ainakin suurimman osan sen hinnasta ja Polle saisi hyvää huolenpitoa vanhoilla päivillään.
Rahat nyt ainoastaan puuttuivat ja nekin tulivat, nimittäin lupauksen muodossa.
Tämän jälkeen kävi Jalo joka päivä Vahvamäellä. Siitä ohi tuotiin aina patruunan posti, ja Jalo tahtoi itse olla täällä vastaanottamassa ensi sanomaa Pollesta.
Toista viikkoa sai hän turhaan odottaa. Sitten tuli kirje. Jalo avasi sen maantiellä ja istuutui kivelle tiepuoleen. Kirje oli viipynyt, sillä Polle oli jo myyty. Se oli vanha ja väsynyt eikä kelvannut kyytihevoseksi. Eräs hevoskauppias oli sen markkinoilla vienyt. Kievarin isäntä oli nyt häneltä tiedustellut, mutta ei muistanut mies enää, kenelle möi.
Jalo jäi kivelle hievahtamatta istumaan. Ei hän itkenyt, ei riehunut. Hän istui siinä iskusta tunnottomaksi lamautuneena. Kuva markkinoista syntyi hänen mielessään. Siellä räyhättiin, kiroiltiin, revittiin hevosia suupielistä ja piestiin. Siellä oli Polle.
Hän tunsi olevansa voimaton auttamaan, ja se tunne oli katkerata katkerampi.
Tämä turha ponnistus Pollen puolesta oli hänen ensimmäinen suuri tappionsa. Oliko se toivottoman taistelun enne? Oliko tämä polttava tuskan tunne hänet vastakin valtaava, kun elämän epäkohdat häneltä jäisivät korjaamatta, sen kärsimykset lieventämättä, sen epäsoinnut sovittamatta?
Hän aikoi nousta, mutta ei voinut. Mielenliikutus kangerteli joka jäsenessä. Se painoi kuin puutunutta paikalle.
"Nyt tuli huonot sanomat", virkkoi torpan emäntä ikkunasta katsoen.
"Kas vaan, miten se nuori herra on masennuksissa."