Malm pysäytti taas, jätti pyöränsä kumolleen tiepuoleen ja pistäytyi "kesämajaan".
Se oli tyhjä. Hän kolkutti tuvan ovea. Kukaan ei vastannut. Silloin hän kiskaisi oven auki ja näki tyhjän tuvan.
Hän paiskasi oven kiinni, sieppasi ovipielestä suuren, tukevan kepin, asetti sen eteensä tangolle ja jatkoi.
Hetken kuluttua hän oli näkevinään tamman pisteen lähellä sitä tien kohtaa, missä suorana viivana kulkeva tie teki polvekkeen. Muutama voimakas vauhdinanto kiidätti häntä siksi paljon lähemmä, että hän saattoi erottaa kaksi pistettä. Toinen katosi samassa tientaipeessa näkyvistä, toinen läheni mutkaa.
Malm tiesi nyt varmasti, että toinen pakeni, toinen ajoi takaa.
Minuutitkin saattoivat tässä merkitä paljon.
Ilkeästi kouristava tunne sydämen kohdalla pakoitti hänet puhaltamaan hetken ja harmaa sumu silmien edessä esti häntä näkemästä.
— Minun täytyy — täytyy. — Hän kokosi voimansa. Joka hermo jännittyi.
Eteenpäin kiiruhtavista ei toinen enemmän kuin toinenkaan vilkaissut taakseen. He uskoivat tietysti kumpikin olevansa kahden autiolla kankaalla.
Malm hiljensi vauhtia sen verran, että sai oman huohottavan hengityksensä asettumaan. Samalla hän koetti selvittää itselleen mikä menettely olisi viisain. Hämähäkki oli jo hyvin lähellä Liisaa, jonka voimat näyttivät olevan loppumaan päin.