— Liisa, tiedätkö mitä sinä teet ja sanot? Älä ota minua armahtavaisuudesta tai säälistä.
Liisan huulet liikkuivat vavahtaen. — Minä armahdan itseäni, hän sopersi. Mutta Malm ei kuullut sanoja. — Anna minun istua, — tuli sitten kuuluvasti ja hätäisesti. — Hän etsi sulhasensa kättä ja astui sen tukemana muutamia askeleita eteenpäin. Sitten hän raskaasti painui tiepuoleen.
12.
Sarsilla ja Malmilla elettiin yhtämittaisessa juhlahumussa. Liisan häät olivat määrätyt loppiaiseksi ja edelliset pyhät vietettiin vuoroon toisessa vuoroon toisessa perheessä.
Vanha rouva oli aivan kuin elpynyt kihlauksesta. Ensiksi oli se jo hauskaa, että oli tapahtunut jotain, vieläpä jotain, jossa vanha rouva itse sai näytellä huomattavaa osaa. Toiseksi oli hän tyytyväinen siihen, että Liisa vihdoinkin oli mennyt kihloihin. Sehän kuitenkin oli asiaan kuuluvaa naisen elämässä. Ja Liisan valintakin oli tyydyttävä. Malmin kohtelias toimeliaisuus tiskin takana oli aina miellyttänyt rouva Sarsia samalla kun se nyt kyseessä olevassa tapauksessa lupaili hyvää tulevaisuuden varalle.
Lopuksi oli sekin oikeastaan paikallaan, ettei Liisa naimisensa kautta päässyt mihinkään poikkeuksellisesti huomattavaan asemaan. Sellainen ei kuulunut maailman järjestykseen. Sellaista ei ollut sattunut muille, eikä tarvinnut sattua Liisankaan osalle.
Vanha rouva tunsi jonkinmoista julmaa iloa kihlausaikana vaaniessaan Liisaa ja tämän tunteita. Liisa oli itse aina sisäisine kokemuksineen pysytellyt etäällä kasvatusäidistään. Mutta nuo hehkuvan punaiset ruusut, jotka kerran saapuivat jouluillaksi, olivat ilmaisseet koko joukon. Ja se, ettei niiden johdosta tapahtunut mitään, ilmaisi loput. Johtopäätöksiä ei tällaisessa tapauksessa ollut vaikea vetää.
Bernt Silversköld oli syksyn alkupuolella julkaissut kihlauksensa, joulun alla ilmoitti Liisa omastaan. Mutta ruusujen lähetyksen ja kaiken tämän välillä oli monta vuotta, joiden aikana Liisa ei ensinkään ollut näyttänyt naimisiinmenoaikeita.
Vanha rouva tunsi kasvattiaan tarpeeksi ymmärtääkseen mitä kaikkea tämä tiesi. Häntä ei siitä syystä olisi ihmetyttänyt, vaikka Liisasta jonain silmänräpäyksellisen varomattomuuden hetkenä olisi huomannut, jotain aikaisemmin koetusta, jotain väsynyttä kohtaloonsa alistumista, jotain katkeruuteen vivahtavaa tai muuta sellaista. Mutta sitä ei voinut huomata, ei edes vanhan rouvan tarkka silmä. Liisa oli nähtävästi pitkäaikaisen harkinnan jälkeen valinnut ja oli nyt osaansa tyytyväinen.
Jos vanha rouva kihlauksen johdosta oli juhlatuulella, oli se sisar Amaliaan vaikuttanut päinvastaiseen suuntaan. Hän hekumoi haikeamielisissä muistoissa, puhui yhtenään Albrechtistaan, pisteli sisarelle sekä entisyydestä että nykyisyydestä ja ennusteli muorille haikeamielisin viittauksin suruja ja koettelemuksia.