Silloin Liisan jännitys laukesi kyyneliin.
— Älkää, älkää rakas neiti, — hätäili Malm. Hän tunsi itsensä avuttomammaksi kuin koskaan ennen elämässään. Seisoa tässä näin, nähdä Liisan itkevän, tuntea mitä kaikkea tahtoisi antaa ja sanoa — jos vain uskaltaisi, se oli sittenkin liikaa.
Liisa taisteli yhä rauhoittuakseen. Silloin Malm muisti ennustuksen, josta Liisa heillä oli kertonut. Se tuli kuin viimeisenä lisänä ylivoimaisille tunteille.
— Neiti Spets, rakas neiti, muistatteko te säikähdystä, joka koituisi teille onneksi? Voi, jos te voisitte pitää vilpitöntä, rehellistä rakkauttani onnena. Kyllähän te olette tuntenut, että minä vuosikausia olen rakastanut teitä?
Liisa nojasi raskaasti pelastajaansa. Hän vapisi vielä sekä itkusta että säikähdyksestä.
Malm ei tietänyt mitä tehdä. — Minä en tahtoisi kiusata teitä, — en käyttää hyväkseni teidän heikkouttanne. Mutta minä olen jo vaiennut niin kauan. Antakaa siitä syystä anteeksi, että nyt en enää jaksa. — Teillä on suuret vaatimukset, — minä tiedän sen. Enkähän minä kuvittelekaan, että voisin niitä vastata. Mutta kun ei sitä voi mitään tunteilleen. Antakaa sentähden anteeksi — — —
Silloin Liisan pää kohosi. — Sen ei tarvitse pyytää anteeksi, joka tarjoaa toiselle vuosia kestäneen rakkautensa. Sellainen lahja on tarjottava itsetunnolla ja pää pystyssä.
Liisan katse välähti ja suun ympärillä karehti kaunis, veitikkamaisuuteen vivahtava hymy.
— Liisa — onko se mahdollista? — Saanko siis? Vaikkei minulla ole mitään?
— Sinulla on hyvyyttä. Sitä on niukasti maailmassa. — Liisan katseeseen nousi äkkiä suuri tuska. Malm ennätti nähdä sen. Se sopi huonosti kihlajaishetken onneen.