— Tiettävästi, tiettävästi. — Minähän vaan, Emma kulta — —
Mutta Emma-kulta katkaisi äiti-muorin selitykset kesken. Hän iski silmää sulhaselle, katsoa tiirotti Liisaan ja sanoi merkitsevästi: — Minkä olen antanut, sen olen antanut. Tuloksen näette itse. — Hän maiskautti kieltään ja katsoi tyytyväisesti ympärilleen. — Onhan tyttö muutamissa suhteissa vastannut niitä toiveita, joita kiinnitin häneen sen juhlallisen runotekeleen johdosta, jolla hän kunnioitti muuatta juopunutta saaristolaista.
— Mamma taisi odottaa neroa? arveli Malm nauraen.
— Vielä mitä, minä olen aina pysynyt tosiolojen pohjalla. Siksi en yleensä olekaan tehnyt laskuvirheitä. Maljasi Oskar. Mene ja tee samoin!
Vanha rouva tyhjensi lasistaan viime tilkan kotitekoista joulujuomaa, pyyhkäisi perusteellisesti suutaan ja antoi merkin pöydästä nousemiseksi.
Liisa pujahti samassa keittiöön, kuiskasi ohimennen Oskarille pian palaavansa ja läksi saatuaan suojahuivin ympärilleen oikaisemaan pihan toisessa laidassa olevan takaportin kautta omaan huoneeseensa. Hän oli muistanut edellisenä iltana saapunutta kirjettä. Se oli ilahduttanut häntä tavallista enemmän, sillä hän oli pelonalaisena odottanut Elnan arvostelua kihlauksesta. Hänen teki siitä syystä mieli näyttää kirjettä Oskarille.
Raapaistessaan etehisessä tulta näki hän kirjelippaasta lattialle pudonneen sanomalehden. Sen vieressä oli kirje. Illan posti oli saapunut.
Hän sytytti kynttilän, nosti kirjeen lattialta ja jäi tuijottamaan siihen. Merkki oli ulkomaalainen, käsiala tuttu.
Vastenmielisesti ja epäröiden hän mursi kuoren.
Märchen Elisabet.