Hänen kätensä rupesivat vapisemaan. Mutta hän jatkoi.
Tämän kirjeen kirjoittaminen on kuin oman sisimpäni rikkirepimistä, enkä sittenkään voi olla kirjoittamatta. Voin sanoa, että ajatuksissani olen kirjoittanut tätä jo viikkoja, vieläpä kuukausia, — niin oikeastaan siitä asti kun menin kihloihin.
Tahdoin itse ilmoittaa sinulle siitä, jotta — jos mahdollista käsittäisit minua. En jaksanut kantaa ajatusta, että tuomitsisit tietämättä miten oli. En myöskään olisi suonut, että olisit lukenut ilmoituksen lehdestä. Mutta toiselta puolen tuntui kirjoittaminen kuin petokselta. Siksi olen epäröinyt.
Liisa keskeytti lukunsa katsoakseen päivämäärää.
Kirje oli kirjoitettu Dresdenissä vuoden viimeisenä iltana.
Hän epäröi hetken, lähensi jo kirjettä kynttilänliekkiin, mutta vetäsi sen samassa takaisin.
Oliko hän niin raukkamainen, ettei hän uskaltanut lukea sitä, ei uskaltanut kuulla ja ymmärtää totuutta? Silloin hän myöskin oli rakentamassa tulevaisuuttaan yhtä hauraalle perustukselle kun poroksi palaneen kirjeen tuhka.
Hän tarttui uudelleen kirjeeseen.
Märchen Elisabet, sinun viime sanasi minulle olivat: minä odotan. En ole unohtanut niitä. Ne rakkauteni kannustamina panivat minut koettamaan kaikkeni — niin, sanoisinpa melkein luvattoman paljon isäni vastustuksen murtamiseksi. — Kun matkustin ulkomaille, tein sen hänen tahdostaan ja toivossa, että ero aikaansaisi sen mitä en itse voinut vaikuttaa. Siinä mielessä lähetin sinulle ensimäiset kirjeeni täältä. Sen jälkeen en kirjoittanut. Odotin turhaan käännettä parempaan päin. Sitä ei kuulunut. Isäni on tässä suhteessa ollut sekä järkähtämättömän että käsittämättömän kova. Hän on suoraan sanonut samaa, mitä sinä itse kerran, että me, jos kaikesta huolimatta jollain tavoin aikoisimme kiertää hänen tahtoaan, saamme sekä hänen että äitini kirouksen osaksemme.
Minä tunnen sinut. Siksi on minulle vähitellen valjennut se, jota en koskaan uskonut jaksavani käsittää: etten koskaan voi omistaa sinua.