Jos olisit toisenlainen, löytyisi ehkä mahdollisuuksia. Nyt ei löydy. Ja minä tunnen, että tuskani suuruudesta huolimatta rakastan tätäkin sinussa.
Mutta mitä minä puhunkaan sinulle, minä, joka olen toisen oma? — Liisa, tämä on kauheaa. Minä halveksin itseäni. Enkä sittenkään muuta voi. Minä en jaksa jäädä yksin. Minä en voi alla koditon. Jo nämä kodittomuuden vuodet ovat auttaneet minua entistä paremmin käsittämään, miten pohjattomasti sinä koditon olet mahtanut kärsiä elämästä.
Hän, joka nyt on morsiameni, vastaa harvinaisen suuressa määrin naisihannettani. Hänellä ei ole muuta vikaa kuin että hän on toinen kuin sinä. Jos olisin yhtynyt häneen tuntematta sinua, luulen että nyt olisin hyvinkin onnellinen. Nyt sitä vastoin — —
Märchen Elisabet, koko olemukseni huutaa sinua — — tällä hetkellä ja usein, usein. Sinä olet minulle yhä ainoa nainen maailmassa, luuta minun luustani, lihaa minun lihastani. Meidän sielumme ovat sukua. Minä tunnen sen. Sinulla on vain naisellisuutesi ohessa sellaista tyyntä, rohkeata voimaa, jota usein olen itsessäni kaivannut. Jos voisin päästä tuskasta, jota nyt tunnen pyyhkäisemällä pois sinut entisyydestäni, valitseisin tämän tuskani. Sinä olet ollut elämäni suurin rikkaus, Märchen Elisabet.
Mutta minä en saa puhua sinulle näin. Minulla ei ole oikeutta siihen.
Minä olen kertonut sinusta morsiamelleni, kertonut lapsuudestasi, kehityksestäsi ja rakkaudestamme. Mutta minä en ole rohjennut tunnustaa, mitä sinä yhä olet minulle. — Hän muistuttaa, monessa suhteessa äitiäni ja rakastaa minua suurella kaikkensa antavalla, vähän vaativalla rakkaudella.
Tunnen omantunnonvaivoja tätä kirjoittaessani, enkä sittenkään voi
muuta.
Liisa, elämä vaatii meiltä paljon ja me olemme heikkoja. — Ehkäpä
sinäkin lujuudestasi huolimatta tulet sitä kokemaan.
Käsi vapisi niin ankarasti, että Liisan täytyi keskeyttää lukunsa.
Kooten koko tahdonvoimansa sai hän hetken kuluttua luetuksi kirjeen viime rivit.