Liisan vaitioloa jatkui yhä.
— Pidin minä puoliasi siinäkin, että tahdoin saada sinut isäsi säätyyn, jatkoi taas äiti. — Minä näin, että sinä kuuluit sinne. Sinä rakastit jo pienenä kaikkea kaunista ja puhdasta. Sinä synnyit herraslapseksi. Kun vieroitin sinut itsestäni, vieroitin sentähden itsenikin sinusta. Ja tahallani. Minä en tahtonut opettaa sinua ikävöimään minua.
— Ja senkö tähden te ette koskaan antanut minun tuntea sitä äidinrakkautta, jota köyhinkin osakseen saa?
— Eikö siinä ollut muuta kuin moitittavaa? Liisa jäi vastauksen velkaa.
— Kovaa se oli itsellenikin, puheli äiti äänen painuessa raskaan matalaksi. — Mutta pitäähän kärsiä siitä mitä on rikkonut. Ei siitä kukaan pääse.
— Niin, tahdoin saada tämän sanotuksi, jotta tietäisit, vaikkei toiste nähtäisikään, — tuli viimein hiljaisesti yhä pitkittyvän vaitiolon jälkeen.
Silloin Liisa nousi ja meni sanaakaan sanomatta omaan huoneeseensa. Hänen oli mahdoton puhua, kun omat ajatukset olivat yhtenä ainoana myrskyävänä merenä.
Oma syyllisyys, äitiyden vastuunalaisuus, viattomien kärsimykset, kaikki mikä jo kauan oli ollut hänen omien kipeiden ajatustensa keskipisteenä, nousi nyt äidin sanojen johdosta järkyttävänä esiin kuin pohjia myöten tuntuvan myrskyn esiin vellomana.
Liisa ei tietänyt, miten kauan hän oli ollut huoneessaan. Suuren sisäisen tuskan aika on aina ajaton.
Lopulta hän kuitenkin heräsi. Silloin hän ensimäiseksi muisti, että hän sanaakaan sanomatta oli jättänyt äitinsä yksin. Ja se vähä, mikä oli tullut sanotuksi, oli ollut syyttävää ja armotonta.