Liisa ei saanut vastatuksi.
— Sinä et näy ilolla odottavan lasta. Ja silloin sen tietää, mitä tulee mieleen. Minulla oli enemmän ryhtiä, vaikka olisi luullut asian päinvastaiseksi.
— Ehkä te riistitte minulta sen, mikä nyt olisi voinut olla onneksi sekä minulle että lapselleni, — purkautui Liisalta katkerasti.
— Saattaa olla. Mutta sinä olet kuitenkin sellainen ihminen, että kyllä sinusta vielä hyvä tulee.
— Te ette tiedä, äiti, mitä te sanotte. Minä olen näihin aikoihin ajatellut niin, että olen tulla hulluksi.
— Annas, kun selitän, sanoi äiti, nousi pöydästä, ravisti huolellisesti helmaan pudonneet leipämuruset nurmikolle ja kävi istumaan portaiden ylimmälle astimelle tarkasti seuraten Liisan käsissä valmistuvaa työtä.
— Minä olin jo nuorena sellainen, että aina tahdoin muista vähän edelle. Ja kauniiksi sanoivat niinkuin sinuakin. Ottajia oli monta. Mutta minä en huolinut kenestäkään. Siitä sain ylpeän nimen. Ja siitäkin olin hyvilläni. Mutta kun isäsi tuli saareen, jäin tuijottamaan kuin ihmeeseen. Niin kaunista ja hienoa miestä en ollut sitä ennen nähnyt, enkä ole nähnyt vieläkään. — — Oli sellainen kaunis, ihmeellinen ilta, joita alkukesästä joskus annetaan. Sitä ei tietänyt oliko maassa vai taivaassa. — — Isästäsi en senkoommin ole kuullut mitään. Illalla hän tuli, aamulla läksi. Sellainen on sinun syntymätarinasi.
Liisa yhä vaikeni. Hänen oli mahdoton puhua. Sana ei syntynyt.
— Sinä tietysti soimaat, tuli taas, — kysyt, että noinko sitä vain on lupa ottaa, kun näkee miehen, joka koreudellaan vie mielen. Mutta tiedäkin, että ajattelin minä sinua ja sinun parastasi heti kun ymmärsin miten asiani olivat. Minä päätin olla rauhallinen ja tehdä parhaani lapseni hyväksi. Eikä sinusta muuten noin kykenevää ihmistä kai olisi tullutkaan. Ja rohkean luonnonkin sinä sait.
Äiti katsoi pitkään ja tutkivasti tyttäreensä. Sitten sanoi hän verkalleen: — Vaikka ainahan jokainen meistä joskus joutuu alakynteen.