— Minä olen joutunut suureen velkaan sinulle, sinä rakas pieni, puheli hän itsekseen. Ja hän tunsi sisimmässään velkaantumisen koko raskauden.
— Iltaa, kuuli hän yhtäkkiä aivan viereltään.
— Iltaa, toisti hän katseen hitaasti ja vastahakoisesti kohotessa ompelusta.
Mutta katse ei enää painunutkaan. Se jäi kuin kiinninaulattuna tuijottamaan tulijaan. — Oletteko tullut tänne minua katsomaan, kysyi hän viimein, nousten kättelemään.
— Oli käytävä Helsingissä ja silloin ajattelin, että käynpähän kerran katsomassa. Miehesi neuvoi minua tänne. Hän ei kuulu tulevan kotiin yöksi.
Liisa ymmärsi kohta, että Oskar tietysti oli päättänyt jäädä kaupunkiin sitä varten, että äidillä ja Liisalla olisi mukavampaa ja rauhallisempaa. Oskar oli monesti takaperoisen kömpelö aikeittensa toteuttamisessa, mutta hän oli todella hienotunteinen. Ja hänen hienotunteisuutensa syytti Liisaa monesti.
— Tulkaa istumaan, kuuli hän puhuvansa äidille, vaikka hänestä tuntui siltä kuin toinen olisi sanonut sanat. — Te kai olette väsynyt. Tai tahdotteko ensin katsella tätä kotia?
He kulkivat molempien huoneiden läpi ja palasivat sitten verannalle, jossa Liisa rupesi asettelemaan ruokia pöytään äidille.
Äiti kertoi terveisiä saaristosta. Sitten he alkoivat puhella kaikenlaisista, enimmäkseen aivan joutavista asioista, jotka eivät huvittaneet toista enemmän kuin toistakaan.
— Sinä olet tietysti katkera minulle, sanoi äiti yhtäkkiä.