Oliko hän pyrkinyt tähän elämään? Ja oliko hän vastuussa niistä oloista, jotka huolimatta hänen rehellisestä tahdostaan ja siitä mielen reippaudesta, jota hänessä oli ja jota hän myöskin aina oli koettanut kartuttaa, nyt olivat käyneet hänelle ylivoimaisiksi?
Eiköhän äidin mieli sulaisi hänen tuntiessaan edes murto-osan lapsensa kärsimyksistä? Ja ehkäpä hän ainakin sisimmässään silloin antaisi lapselleen kipenen sitä äidinrakkautta, jota häneltä ei koskaan ollut näytettäväksi liiennyt?
Mutta kuinkapa voisi kirjoittaa tällaista nyt, kun ei ennenkään. Äiti oli Liisan pienenä ollessa jättänyt hänet kokonaan äidillisen hellyytensä ulkopuolelle. Vanhempana oli Liisa itse jättänyt äidin oman elämänsä ulkopuolelle. Helsingissä ollessaan hän oli saaristolaisten kanssa joskus lähettänyt äidille viemisiä ja häistään hän oli ilmoittanut. Mutta siihen supistuikin heidän välinen yhteytensä.
Tätä ajatellessaan oli hän usein tuntenut katkeruutta äitiä kohtaan. Mutta viime aikoina oli kuin hänen mielensä olisi muuttunut. Äiti tuli entistä useammin mieleen ja ajatukset olivat sovinnollisemmat. — Isäänsäkin oli hän tullut ajatelleeksi. Hän rupesi haluamaan tietoa omasta alkujuurestaan samalla kun selvitteli itselleen niitä säikeitä, joista hänen lapsensa tulevaisuus ehkä muodostuisi.
Äiti ei koskaan ollut kertonut mitään, eikä hän ollut kysynyt. Vasta viime aikoina hän oli tuntenut, että tuo tietämättömyys herätti jonkinmoista tyhjyyden ja kaipuun tunnetta.
Liisa antoi käsityön painua polvelle ja jäi silmäilemään kesäauringon valossa kylpevää luontoa.
Päivä oli ollut helteisen kuuma. Kaikki tuntui elpyvän illan viileydessä. Lintuset piipertelivät pesänsä reunalla. Hyönteiset surisivat. Silloin tällöin kilahti lehmän kello. Niityn etäisimmällä laidalla oli hevonen laitumella. Pieni, iloinen varsa pyörähteli sen kintereillä, pysähtyi välistä, painautui aivan emonsa kylkeen ja tahtoi syödä. Silloin rupesi tamma nuoleksimaan varsaansa.
Liisa katseli elämää ympärillään nälkäisin, kerjäävin katsein.
Oliko luomakunnalla ilonsa runsautta kaikille muille, vaan ei hänelle?
Toiset saivat iloiten sekä antaa että vastaanottaa äidinrakkautta.
Hänelle ei suotu toista iloa enemmän kuin toistakaan.