— Sinä pieni, sinä rakas, puheli hän suuressa sielun tuskassa, anna minulle anteeksi. Minä olen tehnyt sinulle koko elämänajaksi korvaamattoman tappion, kun ei elämäsi saanut alkuansa kahden rakkauden suuresta, yhteen sulautuvasta voimasta.
Hänen katseensa pysyi kuivana, mutta hän tunsi, miten suuri tuska sisäisesti vapisutti häntä.
Oman ahdistuksensa ajamana kierteli hän kiertelemistään teitä pitkin. Oli jo myöhä kun hän vihdoin läheni kodin porttia. Avatessaan sen hän huomasi Oskarin levottomasti tähystämässä kuistin ikkunasta.
Se tuntui tukehduttavan kiusalliselta. Oli kuin toinen avio-oikeuksiensa varassa olisi ollut siinä vakoilemassa häntä ja hänen ajatuksiaan.
Ja sitten itsesyytös taas heräsi siitä, että hän saattoi tuntea näin
Oskaria kohtaan, joka aina vain tahtoi antaa ja palvella.
Huomatessaan Liisan Oskar kiireisesti vetäytyi pois kuistilta. Hän halusi nähtävästi salata levottomuuttaan. Ja sekin syytti.
2.
Velansuorituksena, kiirastulena, joka oli kestettävä, otti Liisa muuton kesämökille.
Hän tuli siellä olleeksi paljon yksin. Oskar oli enimmäkseen liikkeessään ja palvelija oli pestattu vasta loppukesäksi. Kotiaskareita oli vähän. Hän ennätti siitä syystä usein istuskella yksin käsitöitä tehden ja ajatellen. Kävelylle hän ei mielellään lähtenyt muuta kuin Oskarin matkassa. Hän tunsi tarvitsevansa suojaa kaikkialla ympäröiviltä muistoilta.
Ajatellessaan kulunutta elämäänsä ja kuormaa, joka hänestä tuntui läheiseltä, johtui hänelle kerran mieleen kirjoittaa äidilleen. Teki mieli kerrankin purkaa sydämeltään kaikki, mikä vuosikausien kuluessa oli mieltä painanut. Olisipahan siten saanut panna osan siitä syyllisyystunnosta, joka häntä nyt painoi, toisen hartioille ja siitä ehkä tuntea oman kuorman kevenemistä.