Liisa huojutteli ruumistaan kuin suuressa sisäisessä tuskassa.
Mitä, mitä hän oli tehnyt? Toisen kuva sisimmässään oli hän antautunut toiselle.
Hän oli elänyt kuin unessakävijä, jolle herääminen on hengenvaarallista. Hän oli siitä syystä koettanut välttää heräämistä. Ja se oli aluksi onnistunut hänelle. Mutta sitten tuli kaikesta huolimatta heräämisen hetki. Se tuli silloin, kun hän ymmärsi olevansa tulemassa äidiksi.
Hän heräsi nähdäkseen itsensä pohjattoman kuilun partaalla.
Orpoutensa näännyttämänä hän oli ostanut itselleen kodin. Mutta millä hinnalla? — Hinnalla, josta hän ei yksin voinut vastata, vaan jonka vuoksi hän veti toisiakin ikeen alle.
Hän oli koettanut välttää totuutta. Olihan se, joka oli antanut paljon toiselle, tehnyt ainakin jotain hyvää. Ja Oskar oli kiitollinen saamastaan. Sen hän myöskin tiesi. Sen tietoisuuden varassa hän oli koettanut elää.
Mutta nyt, kun hän tiesi olevansa kutsuttu kaikkein suurimpaan tehtävään, kun hän tunsi olevansa muodostamassa uutta elämää, ymmärsi hän täydellisen vararikkonsa.
Hänellä ei enää ollut sitä mielen rohkeutta, joka oli auttanut häntä pää pystyssä kulkemaan vaikeidenkin aikojen läpi. Hänen sykähtelevä elinvoimansa oli sammuksissa. Hän oli omien raatelevien ajatustensa uhri, jota ei auttanut edes ajatus, että tällainen synkkämielisyys vaikuttaisi lapseenkin. Se nosti vain hänen tuskansa huippuunsa.
Toiset äidit puhelivat lapsilleen sydämellisiä äidinrakkauden sanoja. Hänkin puheli lapselleen, mutta hänen sanansa olivat polvilleen painuneen katumuksentekijän vaikerrusta ja anteeksipyyntöä.
Hän oli usein ennen ajatellut lasten oikeutta syntyä kodin suojaavassa piirissä. Nyt hän näki asian toisen puolen. Hän ymmärsi, miten pohjattoman syylliseksi laillisestikin kodin pystyttänyt äiti saattoi joutua.