— Minusta vain hätätilassa.
— Minä ajattelin sinua. Ja tietysti olisi siitä hyötyä lapsellekin. — Malm viskasi viimeisen sanan tulemaan kuin poika, joka on päättänyt näyttää mitä hän uskaltaa. Häntä harmitti, että hän oli niin arka kysymyksessä, joka kuitenkin koski hänenkin lastaan.
— Missä se kesämökki on, tuli viimein kuivan kylmäkiskoisesti huoneen perältä.
— Isonniityn laidassa.
Oskar kääntyi huoneeseen päin. Silloin näki hän Liisan pistävän työnsä laatikkoon.
— Tyttökoululaisilla on lauluharjoitus. — Liisa pani jo hattua päähänsä.
Mutta lauluharjoituksesta Liisa ei kääntynytkään kotiin. Hän läksi kävelemään kaupungin ulkopuolelle, harhaili kuin unessakävijä teitä pitkin ja tunsi tunnossaan kauheita itsesyytöksiä siitä, että Berntin kuva joka polulla astui häntä vastaan.
"Märchen Elisabet", humisivat puut ojennellen oksiaan kuin syleilyksi. "Märchen Elisabet", muistuttivat kukkaset mättäillä, tuulenhengen väräytellessä kesäistä ketoa kepeästi kuin poskea pehmeästi hyväilevä käsi.
Ei sitä polkua, jota he eivät yhdessä olleet astelleet useaan kertaan. Ei sitä levähdyspaikkaa tai kaunista tienkäännettä, joka ei hänelle huutamalla huutanut suurista, sisältörikkaista onnenhetkistä.
Isoniitty leppoisine lehtoineen oli ollut heidän mielipaikkojaan. Kesäasunnon valinta oli siitä syystä kuin tuomio. Se oli kiirastuli, jota syyllinen ei saanut välttää, niin sietämättömältä kuin se tuntuikin.