— Sinä kävit äidin luona? tuli huoneen perältä.
— Niinhän minä. Lähetettiin terveisiä. Äiti käski pian tulemaan uudelleen ja yhdessä, — jos jaksat, — tarkoitan, joudat.
Malm sanoi oikaisunsa hätäisesti ja hämillään. Hänen tarkoituksensa oli ollut ilmaista, että kutsu oli pyyntö, ei vaatimus. Mutta oli tullut oikaistuksi kovin hullusti päin. Liisa oli erityisen arka juuri siinä suhteessa. Ei saanut koskaan olettaa, ettei hän jaksaisi, ei koskaan viitata hänen tilaansa tai olemassaoleviin asian haaroihin.
— Mennään vaikka huomenna. — Liisa ompeli katsettaan nostamatta. Oskar uskalsi siitä syystä pikaisesti vilkaista häneen. Tumman hehkuva puna, joka useinkin nykyään nousi Liisan kasvoille, lainehti taaskin niillä. Ja Oskar otti sen nyt kuten tavallisesti syytöksenä jostain, joka tavalla tai toisella oli ollut Liisalle vastenmielistä.
Ajattelematta muuta kuin hetken pahantuntemusta viskautui hän suoraa päätä kysymykseen, jonka esittämistä hän oli aikonut huolellisesti valmistaa.
— Ehkä me emme kuitenkaan menisi huomenna. Silloin on kouluilla lupa ja sinä voisit silloin tulla katsomaan minun vuokraamaani kesämökkiä.
— Sinun vuokraamaasi kesämökkiä? — Liisa karkasi pystyyn. Veri lainehti taaskin hänen kasvoillaan tuolla tuskallisen syyttävällä tavalla.
Oskar purasi huultaan ja sadatteli sisimmässään omaa tomppelimaisuuttaan. — Niin, katsos, — alkoi hän.
— Ei minusta meillä ole varaa maalle-muuttoihin. Veloilla elävän varat eivät ole hänen omiaan.
— Me olemme nuoria, työkykyisiä. Saahan sitä vähän ajatella hyvinvointiaankin, vaikka on täytynyt ottaa velkaa.