— Äiti, panisikohan Liisa pahaksi, jos ostaisin hänelle lepotuolin? Hän on niin kovin tarkka meidän rahoistamme. Mutta tuollainen tuoli olisi aivan mainio hänelle.
— Äiti, onkohan se taaimmainen huone liian pieni hänen makuuhuoneekseen? Se olisi rauhallisempi kuin toinen suurempi?
Malm kysyi loppumattomasti, ja äiti hyrisi hänelle äidillisen hellämielisesti ja tyynnyttävästi.
— Älä hätäile ensinkään. Kyllä kaikki vielä selviää. Annahan ajan vähän kulua, niin pääset levottomuudestasi.
Äiti-muorin kurttuinen käsi nousi salaa pyyhkäisemään silmäkulmaa. — Jos oli miestä maailmassa, joka ansaitsi tulla onnelliseksi, oli se Oskar. Hyvä ja hellä poika hän aina oli ollut. Ja kuinka hän nyt huolehti vaimostaan! Ihan kuin vaimon onnellisuus olisi ollut hänen kaikkein tärkein huolehdittavansa.
Taas kohosi käsi salavihkaa kulmille. Toisen ajan lapsi oli äiti-muori itse ja toista oli hän kokenut.
— Niin, minä menen nyt, sanoi Oskar nousten ja ohimennen pyyhkäisten äidin kumaraisia hartioita.
Kääntyessään portista kadulle hän rupesi viheltämään. Hän alkoi pientä kansanlaulua noustessaan kotiportaita. Viheltämisellä oli aina terveellisen tyynnyttävä vaikutus häneen.
Liisa istui huoneen peräpuolella ommellen. Hän sävähti punaiseksi Oskarin tullessa, tunsi sen itse, oli siitä pahoillaan ja punastui yhä enemmän.
Oskar tavoitteli huolettomia eleitä, asettui huoneen toisella puolella olevan pöydän ääreen ja alkoi suurella innolla katsella muutamia pöydällä olevia koulukirjoja, joiden selailemiseen hänellä ei ollut vähintäkään aihetta.