Kuultuaan äidin nukkuvan avasi Liisa hiljaa oven kuistille. Kesäyön valkeus tulvahti häntä vastaan häikäisevän kirkkaana matala-ikkunaisen ja verhojen varjostaman huoneen hämäryyteen verraten.
Liisa painui hiljaa portaiden ylimmälle astimelle, siihen, jossa äiti aikaisemmin oli istunut kertoessaan kaikesta. Äidin, hänen oma ja lapsen elämä, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, kaikki nousi hänen eteensä.
"Ajattelin sinua ja sinun parastasi", "rohkean luonnonkin sait", ja "kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein". — Kaikki äidin sanat palasivat kohta kohdalta hänen eteensä selvitellen hänen oman elämänsä alkua ja sen velvoituksia.
Ja kaiken tämän täyttäessä hänen sisintään seisoi Bernt hänen rinnallaan. — "Märchen Elisabet", sanoi hän kumartuen rakastettunsa puoleen, — elämä on minulle arvoton ilman sinua.
— Sinä rakastit jo pienenä kaikkea kaunista ja puhdasta, vahvisti äiti. — Sinä synnyit herraslapseksi.
Hän tunsi sen itse, oli jo kauan tuntenut. Hän kuului olemuksensa sisimmässä siihen maailmaan, jonne Berntkin. Sinne siirrettynä olisi hän tuntenut olevansa kotona. Täällä täytyi hänen taistella sekä sisäisen että ulkonaisen orpoustunteen voittamiseksi.
— Bernt — pääsi häneltä suuren sisäisen tuskan esiinpusertamana, —
Bernt.
Hänestä tuntui siltä, kuin huuto olisi kaikunut Isonniityn toiselle puolelle, ja säikähtyneenä puristi hän huulensa yhteen.
Kuin ilkkuen nousi silloin hänen mieleensä muisto toisensa jälkeen näiltä hänen naimisissaolonsa ensi kuukausilta. Kaikki oli pieniä, jonninjoutavia asioita, mutta ne tuntuivat kiusallisen suurilta siksi, että Oskar niissä kaikissa esitti kömpelön, oikeaan ohjaavaa vaistoa puuttuvan ja tekojaan harkitsemattoman osaa.
Liisa nousi äkkiä, avasi portin ja rupesi astumaan tietä pitkin. Hän ei muistanut äitiä, ei lukitsematonta kotiaan. Hän kulki vain eteenpäin ja yhä eteenpäin.