Päivä sarasti jo. Linnut rupesivat ääntelemään. Metsä heräsi.
Lähellä kaupunkia, lahden poikki johtavalla sillalla Liisa pysähtyi.
Ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Kaikki nukkuivat vielä. Luonto vain heräsi. Aamun kelmeä valo heijastui veden pintaan. Se vivahteli ja väreili kuin heijastus syvyyksien elämästä.
Liisa nojasi sillan kaidepuuhun. Hän ei saanut katsettaan eroon tuosta välkkyvästä kalvosta. Se kietoi ja veti voimakkaamman väellä.
Jotain lapsuusaikojen ikävästä heijastui häntä vastaan tuon uinuvan aallokon alta. Merenneidon suurintakaan uhria kammomaton rakkaus ja Egyptin kuninkaantyttären kaiho pois vierailta rannoilta takaisin kotoiseen maaperään eivät enää olleet hänelle satuja, vaan elämän ja ihmisrinnan usein koettuja, alati kuitenkin uusia kärsimyksiä.
Kotoiseen maaperään hän ei koskaan tässä olotilassa pääsisi. Mutta — jos ehkä toisessa? Ja jos saisi siirtyä sinne piankin — itselleen ja muille helpotukseksi.
Nouseva päivä valaisi yhä kirkkaammin seutua. Väreily veden pinnalla monistui ja rikastui avaten kuin kimaltelevan tien syvyyteen.
Jos voisi — jos saisi?
Hän kumartui yhä raskaammin kaidetta vastaan täynnä väsyneen voimakasta levon ikävää.
— Kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein.