Sanat tarttuivat häneen kuin voimakas kädenote. Kadonneelta tuntunut voima palasi. Hänen sisäinen kimmoisuutensa heräsi. Hän taisteli viimeisen, ylivoimaiselta tuntuvan taistelun sydämensä suurta rakkautta vastaan. Ja tätä tehdessään hän puolijuoksua kiiruhti eteenpäin hakeakseen sitä apua, johon hän tästäpuoleen tahtoi turvautua.
* * * * *
Aurinko heloitti jo aamuraittiina taivaalla Liisan kadulta kääntyessä kodin pihamaalle.
Makuuhuoneen käärekaihdin; oli laskematta, ainoastaan varjostimet oli vedetty suojaksi.
Oskar oli välistä tikapuille nousten katsonut, nukkuiko Liisa hänen kotiin saapuessaan, — jossa tapauksessa hän tavallisesti oli tulematta sisään. Nyt johtui Liisan mieleen tehdä samoin.
Hän nousi tikapuita sen verran, että sai kurkistetuksi huoneeseen.
Oskar makasi, mutta vain puoleksi riisuttuna ja sisään pilkistävä päivä näytti olevan herättämässä häntä. Hän oli kai tehnyt työtä myöhäiseen, päätti Liisa ja jättänyt käärekaihtimen laskematta herätäkseen varemmin.
Tuli mieleen, että Oskar oikeastaan oli hidas. Työ ei ottanut oikein sujuakseen häneltä, mutta hän oli sitkeästi eteenpäin ponnisteleva, aherruksessaan lamautumaton työmyyrä. Hän oli heistä molemmista — ei alemmalla, vaan korkeammalla portaalla.
— Minun täytyy kertoa hänelle kaikki — nyt heti — ja sitten — sitten alamme uudelleen — lapsen tähden.
Liisa laskeutui tikapuilta, nousi kiivaasti portaita ja soitti. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus, halu saada kaikki selväksi niin pian kuin mahdollista.