— Kun kaikki on raskaimmillaan, voi ihminen kuitenkin tehdä oikein, sanoi hän puoli-ääneen soittaessaan uudelleen ja hätäisesti. Hän oli tuntenut äkillistä pahoinvointia, joka kaiken mielenliikutuksen jälkeen tuntui käyvän ylivoimaiseksi.
* * * * *
Omituinen, musta verho laskeutui äkkiä hänen silmilleen, hän nosti haparoiden kätensä ja kadotti samassa tajuntansa.
Hän oli ainoastaan houreentapaisesti tietoinen kaikesta mitä sitten tapahtui. Hän heräsi ensi kertaa täysin selvään tietoisuuteen sairaalassa.
Huoneessa oli hyvin hiljaista. Kaikki hänen ympärillään oli puhdasta ja valoisaa ja hänen tuli niin omituisen hyvä olla.
Hän luuli ensin olevansa aivan yksin. Mutta kun hän hetken oli maannut silmät auki, kuuli hän askelia. Sairaanhoitajatar seisoi vuoteen vieressä.
— Nyt te varmaan tahdotte nähdä poikanne?
Poika, se oli siis poika! Hänen päätään alkoi huimata. Hän muisti raskasta pelkoaan tyttölapsesta, jonka täytyisi kulkea yhtä raskaita teitä kuin äiti ja hän itse.
Tuntui helpotukselta, että se oli poika. Mutta tuntui samalla siltä kuin tuo tunne olisi tehnyt hänet ylivoimaisen heikoksi. Hän ei oikeastaan jaksanut ajatella eikä tuntea mitään.
Samassa hän kuitenkin muisti — —