— Mieheni, sanoi hän heikosti katseen harhaillessa huonetta pitkin.
— Rakkaani, — Oskar kumartui hänen puoleensa. Heidän katseensa yhtyivät kohdistettuina lapseen.
— Minä tahdoin sanoa sinulle paljon, — silloin kun tulin — — puheli
Liisa, miehen käsi omassaan.
— Älä, älä — esteli Oskar hätääntyen.
— En paljon, sen yhden — sen tärkeimmän vaan. Hääpäivänäni minä en tietänyt mitä tein. Mutta nyt vihkiydyn sinulle uudelleen — tietoisemmin ja rehellisemmin — kodille ja sinulle.
LEIVÄN PUOLESTA
1.
Oskar Malm istui työpöytänsä ääressä edessään kokonainen, kasa laskuja ja tilikirjoja. Hän kirjoitteli, laski ja vertaili. Joskus kohosi hänen katseensa hetkeksi numeroista. Se harhaili silloin hapuillen huoneen perälle, jossa Liisa paraikaa pani lapset nukkumaan.
Kerran pysähtyi katse sinne pitkäksi aikaa. Oli sillä Liisalla ihmeellinen kyky pitää lapset hiljaa ja rauhallisina aina hänen tehdessä töitään! Kaisu, pienin, joka ei vielä ollut vuodenkaan vanha, saattoi joskus yltyä äänekkääksi isänkin ollessa kotona. Mutta hänet Liisa aina hyvissä ajoin toimitti nukkumaan. Hänen olemassaolonsa ei siitä syystä muistunut mieleenkään sinä aikana, jolloin tilikirjat ja laskut vaativat enimmän huomiota. Eikä toisistakaan ollut paljon tietoa. Pikku Oskar oli luonnostaankin hiljainen, raskasmielinen itsekseenkyyhöttäjä. Häntä ei tarvinnut varoitella. Mutta pikku tytöt, jotka olivat iloisia ja heleä-äänisiä ihmisenalkuja, olivat sittenkin saaneet kuin veriin sen käsityksen, että isän tehdessä töitä täytyi olla hiljaa kuin hiiret.
Olikohan toista vähissä varoissa elävää, lapsirikasta perhettä, missä perheen isällä olojen ahtaudesta huolimatta oli näinkin mukavaa?