Malmin suun ympärille ilmaantui katkerapiirteiset uurteet. Hänen katseensa painui takaisin papereihin ja käsi kuljetti hermostuneen kiireisesti.
— Saatte heittää lentosuukon isälle, — puheli Liisa käärien peitteet pikku tyttöjen ympärille — ja sitten olette hiljaa.
— Isä, — isä. — Kaksi innokkaasti viskattua lentosuukkoa lennähti isälle saaden kaksi samanlaista vastaukseksi. Mutta Liisa näki miehensä huulien vavahtavan ja hänen sisintään viilsi. — Hyvää yötä, — sanoi hän hätäisesti, pyyhkäisi hiukset pikku tyttöjen silmiltä ja asettui sitten vapaana olevalle ruokapöydälle levitettyjen, korjattavien vihkojen ääreen.
Työ joutui. Korjattavien vihkojen kasa pieneni pienenemistään. Liisa oli oppinut pitämään kiirettä.
Kesken työn hän äkkiä tunsi miten näkymätön voima veti hänen katseensa lasten vuoteisiin. Mutta hän taisteli vastaan. Hän oli päättänyt suorittaa työnsä loppuun, eikä enää ollut kuin muutama vihko korjaamatta.
— Äiti, tuli silloin hiljaa ja rukoilevasti huoneen perältä.
Liisa nousi heti paikalla. — Äidin poju, miksi sinä et nuku, hän kysyi asettuessaan vuoteen laidalle.
— Ei nukuta, äiti.
— Koettaisit panna silmäsi kiinni. Minä pidän sinua kädestä ja lasken: yks, kaks, yks, kaks. Nyt ei lauleta, kun isällä on paljon työtä.
— Äiti, minä ajattelen. Opettaja koulussa sanoi, että minä ajattelen hitaasti.