Liisa nielaisi pariin kertaan. Sitten hän sanoi päättävästi: — Tähän aikaan päivästä sinä et saa ajatella et hitaasti etkä sukkelaan. Sinun täytyy koettaa nukkua.
Poika totteli paikalla. Mutta hetken kuluttua aukenivat silmäluomet uudelleen. — Äiti, minkätähden minä en koskaan tahdo leikkiä niinkuin muut?
— Ehkä sen tähden että sinä ajattelet. Siihen menee aikaa. — Liisa hymyili, vaikka se kävi väkinäisesti.
— Äiti, mutta minun ei tee mieli nauraakaan. Tänään kun minä olin kirjakaupassa ostamassa paperia, sanoi eräs vieras rouva nuorelle neidille: — Hän on toisenlainen kuin muut. Ja he katsoivat molemmat minuun.
Liisa yhä hymyili. Hän oli oppinut tekemään sitä sydämen itkiessäkin.
— Pane nyt silmät kiinni ja ole ihan hiljaa niin kerron sinulle jotain.
Ääni oli hyväilevä ja käsi siveli pehmeästi pojan otsaa. — Kaukana, kaukana täältä, hän alkoi, — kauniissa ihmemaassa, jossa äitikään ei ole käynyt muuta kuin joskus unessa, on suuri, ihana puutarha. Siellä kasvaa ihmeellisiä puita ja kukkia ja siellä suuret hopeanhohtavat perhoset lentelevät kukasta toiseen. Mutta ne eivät ole mitään tavallisia perhosia. Ne ovat pieniä ihmislapsia, jotka siellä odottavat käskyä syntyä tänne maailmaan. Kaikki perhoset ovat erilaisia. Jokaisella on oma omituinen muotonsa ja luontonsa. Toiset puuhailevat, pitävät kiirettä ja ovat aina iloisia. Toiset istua nutustelevat saman kukan latvassa, keinuvat siinä hiljaa, katselevat ympärilleen suurin ihmettelevin silmin ja ajattelevat paljon. Mutta loistavat päivänsäteet karehtivat kaikkien ympärillä. Ja kun hiljaa itsekseen istuskeleva pikku perhonen suurin surullisin silmin katselee maailmaa, suutelee auringon säde häntä ja kuiskaa: — Ei se tee mitään, vaikka et olekaan sellainen kuin muut. Mikään muu ei ole tärkeää maailmassa kuin että me tahdomme tulla hyviksi.
Liisa vaikeni ja kumartui lähemmä poikaa nähdäkseen oliko tämä nukkunut. — Äiti, suutele minua, tuli silloin vuoteesta hiljaa.
Lujalla tahdon ponnistuksella sai Liisa kyyneleensä painumaan. Harvoin ne enää pyrkivät esille, mutta tällä kertaa ne tulivat yhtä yllättävinä kuin lapsen pyyntö.
Hän kumartui lähemmä, suuteli poikaa ja jäi sitten lapsen käsi omassaan istumaan vuoteen laidalle. Vasta kun hän tasaisesta hengityksestä kuuli pikku Oskarin nukkuneeksi, nousi hän ja asettui uudelleen työhönsä.
Vihot olivat poissa, hän oli valmistautunut seuraavan päivän tunteihin ja asettanut leipää, maitoa ja vähän suolakalaa pöytään, kun kello löi 11.