— Oskar, etkö sinä malta syödä? — Liisa läheni miehensä työpöytää. — Malm tuijotti hetken häneen, kynää pitelevä käsi painui raskaasti tuolinkaiteelle ja kulmakarvat vetäytyivät niin lähelle toisiaan, että ne näyttivät nousevan kuin samasta juuresta. Sitten häneltä pääsi nauru.
— Syömään? Minkätähden minun pitäisi syödä, kun en voi hankkia leipää teille?
— Eikö valkene?
— Pimenee.
— Onko se mahdollista? Kymmenvuotisen ankaran työn ja ponnistuksen jälkeen? Kaikki tietävät miten olet tehnyt työtä.
— Minulla ei ole kykyä.
Liisa ei kohta vastannut. — Kohtalo on ollut kova sinulle, hän viimein sanoi.
Malm nousi, työnsi tilikirjat syrjään ja painui tuolille, jonka Liisa hänelle työnsi. — On kohtalo toisille monesti kovempikin. Eihän meillä ole ollut mitään erinomaisia vaikeuksia.
— Sinä olet auttanut muita.
— Siitä on jo aikoja. Silloin minä vielä kuvittelin voivani auttaa sekä itseäni että toisia. En silloin vielä osannut epäillä ihmisten rehellistä halua maksaa takaisin. Enkä tiedä osannenko vieläkään.