Liisan käsi puristui nyrkkiin. Hän ajatteli ei ainoastaan tunnottomia luoton pyytäjiä, vaan ensi sijassa Rölleriä, joka entisenä esimiehenä teki kaikkensa vahingoittaakseen Oskaria. Hunajaista makeutta oli hänellä kielellään eikä hän puhuessaan entisestä konttorististaan kyllin osannut häntä kiitellä, mutta samalla hänen kaikki tekonsa tähtäsivät uuden kilpailijan kukistamiseen ja alaspainamiseen.
Oskar näytti aavistavan vaimonsa ajatusjuoksun suunnan. — Salakähmäistä panettelua jaksaisi vielä sietää, sanoi hän. — Mutta Röller on taaskin alentanut hintojaan. Hänelle tietää se hiukan pienempää lisäystä hänen pääomaansa. Perhe elää koroilla. Liike pitää itse itsensä pystyssä. Hänellä on varaa alentaa, minulla ei. Minun pitää voitosta saada elatuksemme, velkojeni korot ja varoja liikkeen jatkamiseen.
Malmilta pääsi nauru, — katkonainen, terävä, epätoivoinen.
— Oskar, älä naura noin. Sitä ei jaksa kuulla.
— Vararikko on ovella.
— Pääseehän siitä uudelleen alkuun. Rahat ovat kaikeksi onneksi rikkaiden.
— Sinä, Liisa, sanot noin! — Se purkaantui kuin hätähuuto. Sillä mitä todistivat tuollaiset sanat Liisan luontoisen ihmisen suusta, ellei taloudellisen ahdinkotilan siveellisesti rappeuttavaa vaikutusta.
— Kun minä tiedän miten rehellisesti me olemme ponnistelleet. Me olemme sekä lapsilta että itseltämme kieltäneet kaiken mistä kieltäytyä voi.
— Ja turhan tähden. Se on nyt selvinnyt minulle.
Silloin virisi sisäinen voima uudelleen Liisassa kuin painon alta ponnahtava jänne. - Emme turhan tähden, sanoi hän päättävästi. — Rehelliset ponnistuksemme estävät meitä kantamasta kalvavaa omaatuntoa. Ja totta kai lapsemme vielä kerran saavat jotain hyvää siitä, ettemme kevytmielisesti ole nauttineet toisten antamilla varoilla. Jos rangaistus ja paha periytyvät, miksi ei hyväkin?