Albrechtilla ei nyt muuten ollutkaan sitä mitä ottaa mukaansa, — hänen vanhaa huiluaan lukuunottamatta, joka hänellä täällä aina piti olla matkassa menipä minne hyvänsä. Sen hän tietysti olisi tahtonut ottaa haudan toisellekin puolelle. Mutta eipähän saanut, ei sitäkään.
Vanhasta rouvasta tuntui oikein hyvältä. Eipähän Albrecht kun ei muutkaan, ei nekään, joilla olisi ollut enemmän otettavaa kuin vanha pelivärkki.
Emma Sars huokasi raskaasti ja kääntyi seinään päin.
— Ottaisitko sinä taas juotavaa, kuuli hän Amalian tiedustelevan. Mutta hän ei vastannut Amalia harmitti häntä. Oli ruvennut viime aikoina niin imeläksi ja rakkaaksi ihan kuin iloissaan siitä, että hän se nyt tänne jääkin. Nuoremman etuoikeudella on hänellä vielä vuosia jälellä ja nyt hän niistä voi oikein nauttia, kun saa sen perinnönkin.
Sisar Emman sisin nousi äkilliseen ja vihaiseen vastarintaan. Mitä oikeutta ja järkeä oli siinä, että ihmisen täytyi kerätä ja hankkia, huolehtia ja säästää eikä sitten kuitenkaan saa mitään omastaan mukaansa? Täytyy vaan jättää muille ja tietää, että pitelevät rahoja, joita toinen ikänsä on hellinyt ja säästänyt, pitävät miten levänsä, eikä sille itse enää voi mitään.
— Amalia, onko Liisa käynyt, — kysyi hän äkkiä.
Amalia kiiruhti luo, tarjosi puolukkavettä ja rupesi päivittelemään
Liisan käymättömyyttä.
Äiti kuolemantaudissa eikä käy useammin katsomassa. Ja kun tulee, tulee aina sen kiireen kanssa eikä osaa puhua muusta kuin rahapulasta ja ahdingosta.
— Puhuuko hän siitä? — Vanha rouva koetti kohoutua vuoteessa ja näytti hetkeksi kuin piristyvän.
— Eikö ole puhunut sinulle? — Hyvähän se. Mutta minulle hän aina valittelee.