Amalian kielellä pyöri sana testamentista. Mutta hän ei uskaltanut. Emma oli aina ollut sen luontoinen, että liian selvään sanottu sana saattoi viedä kaikki nurin.
— Tahtoisitko sinä ehkä pappia, ehdotteli Amalia hetken kuluttua. — Minä koputan seinään, niin kyllä Salmiska tulee. Minä tekisin vaikka mitä, että helpottaisi.
— Ole sitten vaiti ja anna minunkin olla. — Emma kääntyi seinään päin. Hän näytti tahtovan nukkua. — Mutta sano, jos Liisa tulee, lisäsi hän hetken perästä.
Amalia kompuroi närkästyneenä takaisin keittiöön ja asettui siellä omalle omituiselle toppatuolilleen. Se oli matala, pehmeä ja sen mallinen, että se erityisen hyvin sopi hänen kipeälle säärelleen. Liisa oli sen valmistanut ja lahjoittanut ennen naimisiin menoaan. "Säryn lievikkeeksi", niinkuin hän silloin oli sanonut. Ja lievikkeeksi se monesti oli ollutkin. Mutta eihän sitä silti päässyt eroon kaikenmoisista kiusallisista ajatuksista, joita elämä eteen työnsi. Maailman meno oli niin kavalaa ja juonikasta, ettei siltä koskaan rauhaa saanut. Ei voinut milloinkaan olla varma siitä, mille, puolelle sen suoma onni otti kallistuakseen. Monesti kun luuli sen suoraa päätä lähenevän, käänsikin se äkkiä selkänsä. Sitä oli Amalia kokenut pitkin ikäänsä. Ja juuri sellaisilta näyttivät asiat nytkin.
Tuskin se testamentti-asiakaan tulisi varmalle kantille ennen kuin Emma oli haudassa ja kaikki hänen paperinsa olivat visusti tutkittu. Emma oli taas niin ruvennut puhumaan Liisasta ja kaipaamaan häntä. Eikä sitä tietänyt mistä juuresta nekin ajatukset nousivat ja mihin saattoivat johtaa.
Ehkä Amalian omat sanat Liisan rahantarpeesta olivat tukeneet näitä ajatuksia. Liisa oli oikeastaan juuri sellainen, josta Emma piti. Emma oli kai aina pitänyt hänestä enemmän kuin tahtoi näyttää ja tunnustaa. Monestihan hän myöskin oli sanonut suoraan, että Liisalle hän kerran antaa kaikki. Mutta kun se Liisan mies nyt sattui olemaan sellainen, jota ei Emma suvainnut, ei sittenkään ollut luultavaa, että Emma voisi jättää rakkaita rahojaan sellaisiin käsiin.
Ensi aikoina häitten jälkeen oli kyllä näyttänyt huolestuttavalta. Silloin Emma oli ollut kaikinpuolin tyytyväinen sekä Oskariin että Liisaan. Ja kun he joutuivat ahdinkoon, oli Amaliaa jo peloittanut, että Emma rupeaisi avustamaan. Mutta eipähän kuitenkaan. Pysyi luonnossaan ja sanoi tahtovansa nähdä miten nuoret selviytyisivät. Eivätkä näyttäneet selviytyvän. Sehän se sai tuulen kääntymään.
Amalia pyyhkäisi silmiään. Emma ei yleensä pitänyt sellaisista, joille onni oli vastainen. Se oli näkynyt selvästi Albrechtinkin asioissa. Konkurssit, ihmisten epäsuosio ja sensemmoinen oli Emmasta aina saamattomuuden merkki. Eikä hän sietänyt saamattomia ihmisiä.
Amalia huojuttelihe hetken edes ja takaisin tuolissaan.
Albrechtin saamattomuus —, joksi Emma suvaitsi kutsua sitä, — oli kuitenkin jotain aivan toista kuin muiden. Albrecht oli ollut taiteilija. Mutta mitä oli Oskar Malm?