Ovelta kuului kopinaa. Liisa oli varmaan tulossa. Olihan hän joka päivä kuitenkin pistäytynyt, vaikka viime aikoina oli sattunut tulemaan aina Emman nukkuessa.
— Onko se Liisa, — kuului vanhan rouvan huoneesta.
Amalia raotti ovea. Hänen kielensä liikahti kuin kiukun sätkäyttämänä. — Eihän hän vielä ole kerinnyt ovesta sisään. — Kyllä minä heti tuon tänne, — tuli sitten lauhkeammin.
— Vai on mamma niin odotellut? — Liisa kiskaisi päällysvaatteet yltään. Hän muisti Oskarin asioita, tuntejaan ja lapsia, eikä silti voinut olla syyttämättä itseään siitä, ettei ennen ollut kerinnyt tulla.
— Teillä taitaa se elämä taas olla hyvin ahdasta, — Amalia arvaili.
— Eihän se väljääkään, Liisa oli jo menossa sairaan luo.
— Mamma, päivää. — Hän piteli vanhan rouvan kättä omassaan kauan ja hartaudella. Muutos sairaan tilassa oli huomattava. Yhdessäolon hetket olivat luetut. Hän näki sen selvästi. Ja hän tunsi samalla, että kaikki ajallinen — koskipa se niinkin tuiki tarpeellista kuin jokapäiväistä leipää — sittenkin oli vähäistä sen hetken tullessa, jolloin ihmisen oli siirryttävä suureen tuntemattomuuteen.
— Taidat olla hyvin väsynyt? — Hän kumartui sairaan puoleen puhuen lauhkeasti kuin lapselle.
— Kyllä minä taas jaksan vähän paremmin. Istu. Mutta lähelle. Eihän sinulla ole kiirettä?
— Ei — jos sinä tahdot viipymään.