Amalia raotti samassa ovea. — Ethän sinä, Emma kulta, vaan rasitu.
Minä olen niin levoton.
Vanha rouva ärähti ensin tuskastuneesti. Sitten oli kuin nauru olisi nykäissyt suupieliä. — Ei sinulla ole syytä, sanoi hän, ja rupesi kuiskaamalla tiedustelemaan mitä Liisalle kuului.
— Nyt riittää, — katkaisi hän äkkiä Liisan kertomiset lapsista. — Minä tahdoin vain kuulla, minkälaista teillä nykyään on. Sitä tulee ajatelleeksi monta asiaa, kun joutuu näin avuttomaksi. Sitä punnitsee, onko kulloinkin tehnyt oikein vai väärin. Sinunkin elämäsi on tullut mieleen. Olen ajatellut että teinköhän oikein, kun otin sinut kasvattaakseni. Elämä ei ole helppoa kaikille. Sinunkin on käynyt raskaaksi. Taitaa rahatkin taas olla ahtaalla?
— Onhan ne, mutta älä nyt ajattele sitä. Me olemme nuoria.
Muutamaan hetkeen ei kukaan sanonut mitään. Sitten vanha rouva pienellä ponnistuksella sai päänsä nostetuksi pielukselta, katsoi Liisaan ja sanoi niin selvään, että Amaliakin kuuli sen avaimenlävestä: — En minä kuitenkaan kadu sitä että otin sinut. Sinusta on tullut oikea ihminen.
Hän painui huohottaen takaisin vuoteelle. Mutta kun Liisa kohenteli hänen päänalustaan ei hän voinut olla lisäämättä: — Enemmän kiitollisuutta olisit kuitenkin saanut osoittaa.
— Mamma, — Liisa painui hänen vuoteensa reunalle ja puhui hiljaa, aivan hänen korvaansa. — Minä en ole lauhkea luonteeltani, enkä osaa näyttää mitä tunnen. Mutta usko minua. Minä olen ollut ja olen kiitollinen.
Vanha rouva katsoi pitkään Liisaan. Silmäyksessä oli tyytyväisyyttä; haikeutta ja vielä jotain, jota Liisa ei voinut selittää. — Se on hyvä, — sanoi hän viimein. Minä olen tyytyväinen. — Mutta miehesi on nahjus.
Hän kääntyi samassa seinäänpäin jättäen Liisan ristiriitaisin tuntein tiedustelemaan itseltään mitä hänen oli tehtävä. Heikkoa sairasta ei sopinut rasittaa hänelle vastenmielisillä puheilla. Mutta toiselta puolelta tuntui yhtä väärältä kuin mahdottomalta olla vastaamatta tällaiseen. Oskar ei ansainnut moitteita, silloin kun häntä, Liisaa, kiitettiin. Mikään ei oikeuttanut sellaiseen, ellei toisten — sellaisten kuin Röllerin ja hänen kaltaistensa ilkeämielisyyttä luettu heidän uhrinsa rikokseksi.
— Mamma, — sanoi hän puoliääneen, — tietäisit miten hyvä Oskar on.