Mutta vanha rouva ei kuullut. Sen sijaan raotti Amalia uudelleen ovea ja vilkutti Liisaa tulemaan. Sisar Emmaa ei saanut mitenkään rasittaa. Hän oli kovin heikko.
Liisa epäröi hetken. — Voisinhan minä jättää lapset Oskarin huostaan ensi yöksi, sanoi hän sitten. Mutta silloin pillahti Amalia itkuun. Liisa oli sydämetön, kun ei luottanut Salmiskaan ja Amalia-tätiin, vaikka tämä oli sairaan oma sisar. Ja sisar kai kuitenkin oli läheisin — luonnollisesti läheisempi kuin vieras ottolapsi.
Liisa kuuli Amalian haikean, valittavan äänen korvissaan pitkin kotimatkaa. Viime sanoissa tuntui omituisen pistävä oka.
3.
Sydänyön aikana hiipi viikatemies vanhan rouvan vuoteelle. Hän kumartui sairaan puoleen, katsoi häntä silmiin ja sanoi hiljaisen: pian.
Vanha rouva oli nukahtanut. Hän heräsi suureen tuskaan, kohoutui ylemmä vuoteessaan ja katsoi ympärilleen.
Yölamppu paloi äänettömästi ja käryten matalalla tuolilla. Huoneen perällä oli Amalian vuode. Sisar nukkui siinä. Hän makasi selällään, suu oli puoleksi avoinna ja joka henkäyksellä puhalsi hän pienellä äännähdyksellä ilmaa ohuiden huuliensa välistä.
Vanha rouva näki kaikki vastenmielisen selvästi. Hän ymmärsi olevansa yksin ja avuton. Salmiskaa ei näkynyt missään. Jos olisi tehnyt mieli vaikka pappia, ei olisi saanut. Ja niinkuin Amalia kuitenkin oli vakuutellut tekevänsä vaikka mitä sisaren hyväksi.
Eikä se Liisakaan, joka kuitenkin vastikään oli vakuutellut kiitollisuuttaan. Hän tietysti ajatteli lapsiaan. Ja Oskaria, sitä nahjusta.
Vanha rouva tunsi sisäistä raivostumista, jota lisäsi se, että hän nyt juuri oli päättänyt antaa Liisalle osan perinnöstä. Hän oli tähän asti ollut haluton siihen. Hän oli laskenut korkoa koron päälle kaikelle sille, mitä hän Liisan hyväksi oli kuluttanut. Ja se summa oli kasvanut suureksi. Häntä oli oikein vaivannut ajatus, että hän yhden ihmisen hyväksi oli kuluttanut niin paljon. Sentähden oli tuntunut siltä, että nyt hän ei enää anna — ei penniäkään.