Liisalle tuli äkkiä kammottavan selvänä mieleen ne monen monituiset kerrat, jolloin isäntä tällaisessa ja tavallisesti pahemmassakin tilassa oli palannut kotiin kaupungista. Silloin oli saanut pelätä hänen vihaansa yhtä paljon kuin hänen tunkeilevaa hellämielisyyttään. Kerran hän oli koettanut siepata Liisan syliinsä, mutta äiti oli silloin kiskaissut tytön turviinsa.
Se kerta oli yksi niitä harvoja, jolloin Liisa oli tuntenut, että kyllä äiti hänestä kuitenkin välittää. Eihän äiti sitä oikeastaan koskaan näyttänyt. Mutta hän vapisi aivan sinä kertana. Ja kun isäntä sitten oli tavoitellut äitiä, oli tämä lyönyt häntä vasten silmiä. Äiti ei pelännyt — ei ketään eikä koskaan. Sitä puolta Liisa aina oli ihaillut äidissä. Ja nytkin se tuli mieleen sitä reilumpana ja kunniakkaampana, kun hän hengessä aivan oli kuulevinaan isännän suurläänistä rehentelyä ja hänen tavanmukaista itsensäkehumista, joka kohosi huippuunsa silloin kun hän tuskin pysyi jaloillaan.
— Mitä sinä taas siinä kurkit, huomautti neiti huoneen perältä. Hän oli päässyt lukemasta ja tunsi velvollisuudekseen jollain tavoin huolehtia tehtävistään. Muun puutteessa hän oikasi Liisaa.
— Tämä katseleminen on niin hauskaa, kun ei nyt ole muuta kiireellisempää. — Liisa ei voinut olla puolustautumatta, vaikka hän samalla kuuliaisena oikaisulle väistyi ovelta. Ostaja astuikin juuri kauppaan, ja Liisa vetäytyi myymälän takana olevaan pienempään huoneeseen, joka oli hänen varsinainen oleskelupaikkansa silloin kun hän ei ollut kaupungilla.
Mutta kun hän hetkisen kuluttua läksi viemään ostettuja kukkasia kaupungille, askartelivat hänen ajatuksensa yhä äskeisissä asioissa. Hän tekaisi siitä runonkin ja ajatteli että sanoisi sen isännälle vaikka vasten silmiä jos sellainen tilaisuus sattuisi eteen.
Tultuaan takaisin kauppaan pani hän sanat paperille.
"Mies suuri ja suunnaton nauraa ja hohottaa, väkevin maailmassa on vaikka sääret horjahtaa ja vasten tahtoa täytyy nikottaa. Hei, jaa, mahtava sittekin on mies suuri ja suunnaton."
Hän oli tyytyväinen tekeleeseensä. Se oli kuin mieltä hivelevä velankuittaus isännälle, vaikka tämä ei siitä tietänytkään.
Liisa sai hyvän aikaa rauhassa antautua tälle sisäiselle tyydytykselleen, sillä vähäksi aikaa vilkastunut liike oli taas kuin seisauksissa. Oli ihmisten päivällis-aika; katukin oli antautunut kuin päivällislevon valtaan.
Myyjätärkin käytti yleistä hiljaisuutta hyväkseen. Hän tiesi Liisan pystyväksi sijaiseksi, jota hätätilassa sopi käyttää, kun omat asiat houkuttelivat kaupungille aikana, jolloin olisi pitänyt olla liikkeessä.