Alaslaskettujen ikkunasuojustinten viileyttämässä kukkakaupassa vallitsi hiljaisuus. Liikkeen omistajatar oli aamiaistaan syömässä. Nuori myyjätär ahmasi päivän lehdestä alakerran romaania, ja Liisa, joka juuri oli palannut kaupungilta, asettui porttikäytävän puolelle auki-olevaan oveen katselemaan liikettä kadulla.
Suurkaupunki ei vielä ollut kadottanut mitään siitä viehätyksestä, jolla se oli kietonut hänet jo hänen ensi käynnillään pääkaupungissa. Joka päivä ja joka aika se oli hänelle sama ihmeellinen, kuvarikas ja mielenkiintoinen kirja, jota hän silmin, korvin ja koko olemuksellaan tutki.
Äkkiä Liisa käännähti. — Neiti, katsokaapa näitä. — Hän juoksi pari askelta huoneen perälle päin aikoen innossaan melkein nykäistä yhä lueskelevaa neitiä käsipuolesta.
Mutta neiti ei ollut halukas katsomaan. Hän yhä luki. Siitä syystä Liisa, muistaen ne monet portaat, jotka erottivat hänet arvokkaasta nuoresta neidistä, palasi paikalleen. Maalaiset, jotka vasta olivat kiinnittäneet hänen huomiotaan palauttaen hänen mieleensä koko pitkän sarjan saaristolaismuistoja, olivat jo nähtävästi poikenneet jonnekin. Heistä ei ainakaan näkynyt jälkeäkään. Mikään muukaan ei tällä hetkellä erityisesti kiinnittänyt mieltä. Liisan ajatukset kääntyivät siitä syystä myyjätär-neitiin.
Kuinkahan se neiti malttoi ahmia romaania noin hirveän innostuneena, vaikka oli niin paljon hauskaa katseltavaa ympärillä?
Kyllähän ne satukirjat ja romaanit olivat hauskoja. Sen Liisa tiesi omasta kokemuksesta. Mutta niitä teki mieli vain silloin, kun elämä muuten oli ikävää ja rumaa — niinkuin ennenvanhaan saaristossa, missä ei ollutkaan muuta hauskaa kuin Jere ja satukirjat — tai pimeinä syksy-iltoina, kun sade rapisi ruutuun, ei ollut mitään toimittamista, eikä voinut katsella kadullekaan.
Mutta että tällaisena päivänä!
Liisa oli vielä tätä ihmettelemässä, kun äkkiä sävähti punaiseksi hiusmartoa myöten.
Kadun toisella puolella melkein vastapäätä kukkakaupan ovea seisoi rotevarakenteinen mies porttikäytävässä. Hän sylkäsi reiluun maalaistapaan. Se herätti ensimmäiseksi Liisan huomion. Sitten tunsi hän miehen. Se oli isäntä.
Nähtävästi oli tämä jo saanut kaupungintuliaisia. Tai ehkäpä niitä oli ollut jo matkalla. Selvästi näki sekä isännän hajasäärisestä asennosta että hänen hiukan horjahtelevista liikkeistään, että hän oli maistellut aikalailla.