Liisa kääntyi juoksujalkaa ovelle, oli jo kadulla ja aikoi lähteä livistämään, mutta muistikin että oli kääntynyt menemään sanomatta sanaakaan hänelle, joka kuitenkin oli pannut asian hyvään alkuun. Hän kääntyi siitä syystä takaisin, niiata töksäytti kukkakaupassa vielä seisovalle nuorelle pojalle ja sanoi anteeksi pyytävän selittävästi: — Tämä oli aivan unohtua, kun tulin niin iloiseksi.
Kaikilta meni suu nauruun, mutta Liisa ei sitä huomannut. Hän oli jo menossa.
Päästyään torin varrelle hän äkkiä pysähtyi, katsoi hetken arvelevasti ympärilleen ja teki sitten päätöksensä.
Muutaman minuutin kuluttua hän oli kätkeytynyt porttikäytävään, josta hän taisi pitää rantaa ja Jeren uutta venhettä silmällä.
Vasta kun hän näki sen kääntyvän rannasta kotiinpäin, uskalsi hän tulla esiin piilostaan. Silloin hän lähetti viimeisen kiitollisen katseen siihen suuntaan, jonne venhe oli kadonnut. Hänestä tuntui siltä kuin Jeren uusi, kaunis venhe olisi täyttänyt antamansa lupaukset.
— Vai tulit sinä sittenkin, puhkesi rouva kukkakaupassa ihmettelemään
Liisan astuessa sisään. — Luulin, etteivät luvanneetkaan.
— Minä en kysynytkään. Miehet olivat juovuksissa enkä muutenkaan olisi kysynyt heiltä. Minä tiedän, että äiti tahtoisi minut herrasihmisten oppiin.
Rouvalta meni suu taas hymyyn. — Sinä olet ainakin rehellinen, sanoi hän ja näytti tyytyväiseltä. Sitten hän rupesi selittämään Liisalle tämän uusia tehtäviä.
ETEENPÄIN
Helsinki oli äkkiä pukeutunut kesä-asuunsa. Kevät oli ollut pitkä ja harvinaisen kolea. Kylmät tuulet ja pilvinen taivas olivat ehkäisseet sen kehitystä ja kesäkuun kynnyksellä uskotelleet ihmisille huhtikuun olevan puolivälissään. Mutta sitten ilmat äkkiä muuttuivat. Kevään salassa vaikuttaneet voimat näyttivät ihmeitään ihmisille. Viluisena värjötellyt luonto upeili yht'äkkiä sekä lehdessä että kukassa. Kesä oli tullut muutamassa päivässä. Aurinko hehkui kuumuuttaan kaupungin kivikaduille. Ken pääsi, kiiruhti muuttamaan maalle, ja katuliike hidastui kuin kuivumistaan poteva virran vesi kesähelteessä.