Mutta kun kotiinlähdön aika läheni, rupesi Liisan mieli painumaan.
Hänen askeleensa hidastuivat ja paluu alkoi tuntua aivan mahdottomalta.
Hän oli astumassa Aleksanteria pitkin, tiesi, että siitä oli käännyttävä esplanaadille, ja että hänellä sitten oli kauppatori edessään ja siinä ranta, josta tie kääntyi kotiin.
Mutta entä jos hän ei lähtisikään? Jos antaisi toisten mennä ja koettaisi jäädä tänne? Eihän siellä saaressa kukaan kaipaisi, kun äitikin vain tahtoi häntä parempien ihmisten joukkoon. Ja kyllä ne miehet lähtisivät. Nyt kun ei Jerekään ollut matkassa, ei kukaan ajattelisi häntä. Ehkä vain arvelisivat, että hyvä kun jäikin sille tielle. Eivätkä ne kai juovuspäissään muistaisikaan.
Samassa Liisa näki aamullisen tuttavansa kulkevan katua pitkin.
Hän läksi juoksemaan tämän jälessä, kääntyi siitä kulmauksesta, mistä vieras kääntyi ja pysähtyi ikkunan edustalle, kun näki hänen poikkeavan erääseen kukkakauppaan.
Liisan hartaan rukoileva katse sai vieraan viimein katsomaan ikkunasta kadulle. Nuorukainen meni aivan hämilleen nähdessään Liisan. Hän kääntyi puoleksi naurahtaen kukkakaupan omistajattaren puoleen.
— Tiedättekö rouva, tuolla ulkona seisova pikku tyttö oli siinä venheessä, jolla tänään palasin saaristosta kotiin. Tyttö tahtoisi jäädä tänne Helsinkiin. Tuntuu ihan siltä, kuin hän odottaisi jonkinmoista apua minulta. Mutta enhän minä voi mitään. En tullut kotonakaan asiasta puhuneeksi. Minä en voinut arvata, että nyt tapaisin hänet.
— Ehkä minä voisin, koska satun olemaan juoksutytön tarpeessa. Pidän enemmän maalaistytöistä kuin helsinkiläisistä. — Rouva avasi oven ja viittasi Liisaa tulemaan. — Sitte hän rupesi puhuttelemaan tätä. — Voisithan kysäistä, jos omaisesi tahtovat jättää sinut tänne, sanoi hän viimein.
Liisa lensi punaiseksi ilosta, niiasi syvään rouvalle ja vilkaisi nuoreen herraan, joka myöskin näytti tyytyväiseltä.
— Mene nyt, toimitteli rouva, — kysymään mitä toiset sanovat tänne jäämisestäsi, — ja tuo sitten vastaus. Meillä suljetaan näin kesällä jo kello seitsemän.