— Ota tämä. Se on Emman nuoruuden taideteos. Sinä tiedät sen.
Amalia pyyhkäisi tyrmistyneenä itkettyneitä silmiään ja katsoi pitkään Liisaan. Tämä hymyili ilmeisesti ottaessaan taulun sellaista omituista hymyä, josta ei päässyt perille mitä se oikeastaan merkitsi.
— Sillä on muistonsa, — sanoi Liisa kääräisten taulun paperikaistaleeseen. Ääni oli omituisen terävä. Ja sanatkin tuntuivat sellaisilta, ettei oikein tietänyt mitä niihin sisältyi.
Amalian sisin vavahti taas. Mutta sitten se rauhoittui. Oli niin paljon, jota täytyi ajatella ja josta huolehtia nyt, kun rakkaan Emman rahat vihdoinkin olivat hänen huostassaan.
Mutta äiti-muori, joka Oskarin ja Liisan poissaollessa oli kainnut lapsia, puhkesi näiden palatessa äänekkäisiin valituksiin.
— Vai ei mitään, ei mitään. Olisin minä kuitenkin luullut Emman jakaneen säästönsä.
Liisa ei puhunut mitään. Hän hääräili lasten kanssa, jotka olivat ikävöineet häntä kotiin. Oskar painui läheiselle tuolille, nojasi päänsä käden varaan ja huokasi raskaasti. Hän tunsi kohtalonsa ratkaistuksi.
Äiti-muorin väsyneet kädet alkoivat vapista yhä enemmän. Sukka, jota hän koetti parsia, painui helmaan ja silmiä hämärsi. Hän ei tällä hetkellä kadehtinut ketään niin suuresti kuin Emma-vainaata, jolla olisi ollut mistä antaa, jos olisi tahtonut. Hän olisi mielellään antanut jälellä olevat päivänsä kymmenkertaisesti, jos vain niillä olisi voinut ostaa lapsilleen pienenkin osan perinnöstä.
— Voihan ne rahat vielä kerran kiertyä meille, — sanoi Oskar viimein kuin lohdutellakseen äitiä. — Amalia täti viittaili jo siihen. Mutta nyt ne olisivat tulleet niin kipeään tarpeeseen.
Hän ajatteli ovella olevaa vararikkoa ja tuhannen markan vekseliä, joka lankesi maksettavaksi viiden päivän perästä. Hänellä ei ollut aavistustakaan rahojen saannista. Kaikki tiet olivat tukossa.