Elna teki päätöksensä hänelle ominaisella nopeudella. Hänellä oli näihin asti ollut varaa pitää kaksi huonetta itseään varten. Nyt tunsi hän velvollisuudekseen jakaa osansa niiden kanssa, joilla ei ollut mitään. Hän ei enää voinut unohtaa sitä, ettei ihminen voi elää toisista eristettyä elämää, että hän on joko tekemässä elämän helpommaksi tai raskaammaksi kanssaihmisilleen. Hän oli aikansa elänyt sokeana tässä suhteessa. Sentähden hän oli joutunut suureen velkaan.
Hauskasta kodistaan huvilakaupungissa muutti Elna itäisen viertotien varrelle, vuokrasi sieltä itselleen kaksi huonetta ja kalusti toisen aikomaansa tarkoitusta varten. Ovelle hän pani ilmoituksen: Seurustelu ja lukuhuone naisille. Avoinna kl. 9 a.p. — kl. 10 i.p.
Vanha, uskottu palvelija huolehti vieraiden vastaanottamisesta ja poislaskemisesta. Muutamilta yhdistyksiltä ja yksityisiltä Elna sai sekä kirjoja että sanomalehtiä. Sillä lailla alkoi työ hiljaa ja huomaamatta, kunnes "seurusteluhuonetta" ruvettiin käyttämään yhä enemmän.
Elna ei koskaan voinut poistua kotoaan ensin vilkaisematta "seurusteluhuoneeseen". Usein istui siellä hänelle ventovieraita, mutta hän nyökkäsi kuin kotijoukolleen ja hänen jatkaessaan matkaansa oli tietoisuus huoneesta, jossa istui joukko lepääviä, lueskelevia tai kirjoittelevia naisia, hänelle sisäisen ilon ja voiman lähteenä.
Hän ajatteli tätä myöskin asemalla odottaessaan Liisaa.
Liisa ja hän olivat viime vuosina tavanneet ainoastaan harvoin ja pikipäin. Pitemmältä he eivät olleet olleet toistensa seurassa sen junamatkan jälkeen, joka Elnan oloissa oli muodostunut käänteentekeväksi. Senverran Elna kuitenkin oli seurannut Liisan oloja, että hän aavisti tähdellisen syyn aiheuttaneen matkan, jolle Liisa näin keskellä lukukautta ja huolimatta taloudellisesta ahdingostaan läksi.
Juna vihelsi samassa.
— Tuntuu aivan siltä kuin emme olisi tavanneet vuoskymmeniin. — Liisa huoahti sanoessaan sen. Taaksepäin jäänyt taival oli ollut ei ainoastaan pitkä, vaan myöskin raskas.
— Tänne, — tule tänne. — Elna avasi huoneensa oven ja veti Liisan muassaan omalle puolelleen. Sitten hän iloisesti rupesi kertoilemaan omista nykyisistä oloistaan. Joskus hän keskeytti kertomuksensa kuin antaakseen Liisalle tilaisuutta kertomiseen, mutta kun tämä pysyi vaiteliaana, jatkoi hän itse.
Liisa pani merkille, että Elna nykyään oli yhtä innostunut työhön toisten hyväksi kuin ennen oman osansa ottamiseen. Eikä se innostus ollut hetkellistä ja ohimenevää laatua. Elnan elämä ja kehitys oli käynyt tähän suuntaan alkaen tuosta unohtumattomasta illasta rautatievaunussa. Kuka se pieni surupukuinen tyttö oli ollut, oliko hän lapsi, joka oli jäänyt isättömäksi sen suhteen vuoksi, joka sinä vuonna oli ollut Elnan elämän ytimenä, vai oliko hän ainoastaan tietämättään puhunut toisten puolesta, oli Liisalle yhä tietymätöntä. Liisa oli vain nähnyt seuraukset.