— Äiti, — suuret surulliset silmät olivat hitaasti auenneet uudelleen, — saanko minä puhua?
— Rakas pikkuinen, saathan sinä.
— Minä tahtoisin tietää, minne sielu lentää, kun se lähtee täältä.
Liisa ei saanut vastatuksi.
— Äiti, kuka kutsuu sitä?
Vastaus viipyi yhä. Liisa ei tahtonut antaa tyhjiä sanoja. Hänen täytyi itse uskoa siihen, jota hän vakuutti lapselleen. Vain sellainen sana oli elävä sana. Eikä muu tässä kelvannut.
Hänen täytyi lapsensa tähden tehdä itselleen selväksi, eikö hänellä ollut mitään, mikä saattoi lohduttaa ja kannattaa. Ja jollei ollut, oli se omistettava — tavalla tai toisella. Tällainen kärsivä pieni raukka ei saanut jäädä ilman apua.
— Muistatko, alkoi hän hiljaa ja epäröiden, — että me kerran yhdessä katselimme suurta, ihmeellistä konetta. Ja muistatko, että koneen vieressä oli mies, joka käytti sitä.
Poika nyökkäsi.
— Joka talven jälkeen tulee kaunis kevät. Uudet kukat nousevat kukkimaan. Uudet pikku lintuset syntyvät ja livertelevät meille. Koko tämä meidän maailmamme on suuri ihmeellinen kone. Kun ei sitä vielä ollut, oli Jumala. Hän antoi tämän maailman tulla näin kauniiksi ja ihmeelliseksi. Hän sanoo: synny ja kasva, mene ja tule. Ja hän rakastaa kaikkia.