— Hän on hyvä, — sanoi poika hiljaa.
Äiti ei uskaltanut jatkaa.
— Äiti, — tuli taas vuoteesta, — luuletko, että minä voin nauraa ja leikkiä Jumalan luona?
Liisa painui polvilleen vuoteen viereen. Koko hänen ruumiinsa vapisi.
— Luulen, oma rakas poikani, — luulen.
— Äiti, silloin minä tahdon päästä sinne, — tuli päättävästi. — Minä tahtoisin olla iloinen, oikein iloinen. Mutta minun tulee niin vaikea olla aina, kun sinä et pidä minua kädestä. Etkä sinä aina jouda tekemään sitä, äiti.
— En rakkaani. — Liisan käsi pyyhki vilvoittelevasti pojan otsaa. Sitten hän painoi sille hellän, hyväilevän suudelman, samalla kuin hän hymyili kaikkein kauneimman ja onnellisimman äidinhymynsä, joka loi heikon kajastuksen lapsenkin kasvoille.
— Jos en saa pitää sinua täällä luonani, tahdon muistaa, että sinulla oli vaikea olla, kun ei äiti pitänyt sinua kädestä ja että sinä sentähden sait lähteä pois.
Hän tunsi sinä hetkenä antavansa pois lapsensa. Ja hän tunsi, ettei antaminen supistuisi ainoastaan sisäiseen tahdon tekoon. Se oli tapahtuva todellisuudessa. Eronhetki läheni, — — ehkä sitäkin varten, että hän sitten kokonaan ja tarmolla ajattelisi selvitettäviä asioita ja niitä iloisia tyttöjä, jotka häntä tarvitsivat. Niin kauan kuin pikku Oskar eli, oli hänellä ollut ja oli oleva etuoikeutensa — sen suuren velan tähden, johon äiti kerran oli joutunut.
7.
Kauppaneuvos Röller istui mukavassa englantilaismallisessa nojatuolissaan. Päivän lehti oli auki levitettynä pöydällä hänen vieressään ja toisella puolella oli pienellä tarjoilupöydällä sisäänkannettu aamiainen. Kauppaneuvos söi aina ensimäisen, kevyen aamiaisensa työhuoneessaan, jonne palvelija määrätyllä kellonlyöntinä kantoi sen.