— Päivää, isäntä. Olettepa te ryvettäneet itsenne pahasti! Antakaahan kun minä autan! — Hän vetäsi isännän ovelta syvälle porttikäytävään ja rupesi siinä hankaamaan hihaa puhtaaksi. Hänelle oli tullut kova hätä samassa kun hän kuuli isännän äänen. Ei omasta puolestaan. Ainahan hän pakoon pääsi. Eikä hän osannut pelätä. Hän oli äitiinsä. Mutta nyt hän oli yksin liikkeessä ja edesvastuu oli hänen. Juopuneen tekoja ei koskaan voinut edeltäpäin arvata. Sen hän tiesi. Ja jos sattuisi jotain, jokin vahinko kukille tai muuta sellaista, ei hän voisi sulattaa sitä.
— Antakaahan, puheli hän yhä mairitellen, — minä siistin paremmaksi.
Eihän isännänlaisen miehen sovi kulkea tällaisena kadulla!
Isäntä tarttui hyvämielisenä sanojen mairittelevaan sävyyn. Hänkin rupesi kehumaan. Kovin oli Liisa kasvanut ja pulskistunut Helsinkiin jouduttuaan ja nyt vielä siitä kun isäntä viimeksikin oli tavannut. Semmoinen suuri, korea tukka ja vartalokin niin verevä, vaikka Liisa vielä oli lastenkirjoihin kuuluva. Minkälaiseksi tulisikaan kun oikein tuuhistumaan rupesi?
Isäntä tavoitteli kädellään, mutta Liisa vältti äkillisellä hypähdyksellä.
Silloin hän muisti runonsa. — Antakaahan. — Hän sieppasi isännän hatun käteensä, oli siistivinään sitä, mutta pistikin samalla nauhan alle taskustaan ottamansa kurttuisen paperiliuskan. Sitten hän työnsi hatun takaisin isännän päähän.
— Hyvänen aika, nyt tulee ostajia!
Hän ryntäsi porttikäytävästä suoraan kauppaan, ennätti mennessään pelolla ajatella, että isäntä ehkä tulee perässä ja silloin voi tapahtua vaikka mitä. Mutta mikään ei tässä auttanut. Ostaja oli jo kaupassa, ja häntä oli palveltava. Kesähelteen näännyttämä rouva painui läähättäen kukkakaupan toiselle tyhjänä olevalle, tuolille, työnsi suuren vanhanaikaisen hattunsa niskaan ja rupesi kiirettä pitämättä löyhyttelemään kasvojaan.
— Onko täällä nykyään uutta väkeä, kysyi hän katsoen epäilevästi
Liisaan.
— Neiti tulee aivan kohta, hän pistäytyi vain pienelle asialle. — Liisan silmät vahtivat ovea, samalla kun hän tunsi suurta mielenkevennystä siitä, että ostaja sattui olemaan tällainen kiirettäpitämätön, maaseutulaiselta näyttävä nainen, jota palvellessa ennätti ajatella muutakin kuin kukkien näyttelemistä ja suosittelemista.
— Tuokaa nyt näytteeksi mitä teillä on, komensi rouva. — Minä olen niin näännyksissä, etten jaksa tästä mihinkään.