Liisa rupesi esittelemään tarjolla olevia kukkia, itsekseen iloiten siitä, ettei isäntää vielä ainakaan ollut kuulunut. Tuskinpa hän sitten tulisikaan, koska ei ollut kohta lähtenyt tulemaan.
Mutta samassa isäntä seisoikin ovensuussa.
— Ei täällä ole muuta kuin kukkia, yritti Liisa karskisti. — Menkää muualle.
— Hemmetissä mitä minä muualle. — Isäntä painui kursailematta toiselle tyhjänä olevalle tuolille ja laski hattunsa vieressä olevalle pöydälle.
Rouva, joka jo oli ennättänyt vähän tointua väsymyksestään, katsoi kysyvästi toisesta toiseen, jäi sitten tuijottamaan isännän pöydällä olevaan hattuun ja purskahti viimein nauruun.
— Vai kuljettaa tämä mies kirjeitä hattunauhassaan?
Liisalta lennähti sydän kurkkuun. Hän ojensi kätensä kirjettä tavoitellen, mutta rouva ennätti ennen häntä. — Tässä taitaakin olla jotain merkillistä tekeillä, sanoi hän tarttuen paperiliuskaan.
Isäntä tuijotti älyttömästi toisesta toiseen.
Liisa tointui ensimmäisenä. — Ei mitään merkillistä, sanoi hän levollisesti. Hän kuuli takahuoneen oven aukenevan ja tiesi neidin tulleeksi. Vastuun taakka putosi hänen hartioiltaan, ja hurja halu heräsi hänessä. — Lukekaa vaan, sanoi hän niskaansa keikauttaen.
Vanha rouva epäröi hetken. Hän katseli Liisaa, joka niska kenossa ja helakka puna poskillaan seisoi keskellä lattiata uhma katseessa silmäillen tuolilla istuvaa isäntää.