Uteliaisuus pääsi kuitenkin voitolle. Rouva kääräsi auki paperiliuskan ja luki kuuluvalla äänellä: — "Mies suuri ja suunnaton nauraa ja hohottaa, väkevin maailmassa on, vaikka sääret horjahtaa ja vasten tahtoa täytyy nikottaa. Hei jaa, mahtava sittekin on mies suuri ja suunnaton."
— Mi-mitä perh—. Sana katkesi nikotukseen. Ja vanha rouva vain nauroi, nauroi niin, että kyyneleet tippuivat.
— Hi-hi-hii-. Mainetodistus hattunauhassa! Hi-hi-hii!
Silloin isäntä suurella voimainponnistuksella karkasi pystyyn.
— Saakelin akkoja, kyllä minä — Mutta siihen katkesivat isännän uhkaukset.
Hän näki järjestyksenvalvojan rinnallaan ja ymmärsi kaiken mahtipontisuutensa turhaksi. Hän kääntyi siitä syystä suoraa päätä kadulle, jättäen hämmästyneet naiset kukkakaupan tuoksun täyttämään viileyteen.
Ensi hämmästystä seurasivat selittelyt sekä puolelta että toiselta. Myyjätär-neiti kehui sukkeluuttaan aseman oivaltamisessa. Hän oli sisään tullessaan tuntenut isännän samaksi, joka kerran ennenkin oli tullut kauppaan Liisaa tervehtimään ja silloin juovuspäissään kaatanut kumoon kaksi kallisarvoista kukkalaitetta. Poliisi oli siksi tarpeen. Sen hän heti arvasi ja sattuikin paraiksi näkemään sellaisen kadunkulmauksessa.
Vanha rouva yhä nauroi. Hän kertoi neidille miten väsyneenä hän oli tullut kauppaan, mutta miten tämä pieni seikkailu aivan oli virkistänyt häntä. Hän piti reippaista ja elämänhaluisista ihmislapsista, jotka osasivat laskea vähän leikkiäkin. Hän oli itsekin ollut sellainen.
— Älkää kuitenkaan kehuko liiaksi, varoitteli neiti. — Tämä tyttömme on muutenkin rohkealuontoinen. — Hän katsoi Liisaan, joka yhä seisoi paikallaan aivan kuin odottaen mitä vielä syntyisi hänen viskaamansa pommin räjähdyksestä.
Rouva mittasi Liisaa hetken katseillaan. — Oletko sinä käynyt koulua? kysyi hän.