Liisan sydän sykähti. Hän astui muutaman askeleen lähemmä. — En, mutta minä tahtoisin sinne.
Rouva ei katsonutkaan häneen. Hän kääntyi uudelleen neidin puoleen ja rupesi tiedustelemaan tältä kaikenlaista, aivan kuin asia ei ensinkään olisi koskenut Liisaa. — Eikö hän todellakaan ole saanut oppia mitään? kysyi hän uudelleen.
— Itsekseenhän hän vähän on lueskellut. Rouva on lainannut hänelle muutamia koulukirjoja, kun hän aina niitä tahtoo.
He jatkoivat puhetta pitemmältäkin, osaksi kuiskaamalla. Ei toinen enemmän kuin toinenkaan käskenyt Liisaa pois. Näytti siltä kuin he aivan olisivat unohtaneet hänet. Itse hän ei myöskään liikahtanut. Hän seisoi hievahtamatta paikallaan, sisimmässään omituisen juhlallinen tunne siitä, että hänen vastainen kohtalonsa nyt ratkaistiin. Sieltä täältä sattui hän kuulemaan sanan tai toisen: — oppii pian — ei mikään nero, tavallinen, — mutta reipas — —.
Äkkiä vieras rouva kääntyi Liisan puoleen. — Onko se vain herraskaisuutta sinussa, vai tahdotko sinä todella oppia jotain?
Liisa oikaisihe. Puna hänen poskillaan kävi entistä helakammaksi, hänen katseensa painui rouvan katseeseen rehellisyydellä, jota ei käynyt epäileminen, ja vastaus tuli silmän rävähtämättä:
— Kyllä minä tahdon oppia. Mutta tahdon minä myöskin herrasihmiseksi.
Äiti on aikonut minut sellaiseksi.
Taas rupesi rouva nauramaan niin, että kyyneleet aivan herahtivat silmiin. Sitten hän hiljaa kuiskasi jotain neidille. Mutta kun kauppaan samassa tuli ostajia, katkesi puhe siihen. Rouva vain kätteli neitiä, jonka hyvä tuttava hän näkyi olevan, ja lupasi myöhemmällä tulla tapaamaan liikkeen omistajatarta.
Ostajia tuli nyt yhtäkkiä useampia. Liisa sai lähteä juoksemaan pitkin kaupunkia kukkia kyydissä. Oli kiireen touhua, jommoisesta hän oikeastaan piti. Mutta tällä kerralla hän ei ollut selvillä siitä oliko työ tavallista hauskempaa vai vaikeampaa. Mieli oli niin kevyt, että halutti mennä ihan lentämällä. Mutta samalla oli vaikeata pitää ajatuksiaan koossa. Ne kieppuivat yhtenään tuon samaisen ihmeellisen asian ympärillä.
Jätettyään viimeiset vietävänsä niiden määräpaikkaan tuli Liisa kulkemaan Boulevardia pitkin kotiinpäin. Kulkiessaan suuren ja komean rakennuksen ohi hän pysähtyi, etsi katsein muutamia ikkunoita kolmannessa kerroksessa ja jäi hartaudella tuijottamaan niihin.