Kun nyt saisikin juosta tuonne ylös, soittaa ovikelloa ja yhdessä ainoassa henkäyksessä kertoa kaikki! — Se tuntui aivan kuin asiaan kuuluvalta. Nyt tapahtumassa olevahan vain oli jatkoa sille mikä sai alkunsa silloin kun Bernt-herra toimitti hänelle paikan kukkakaupassa.
Mutta siitä oli jo pari vuotta. Ja näiden vuosien kuluessa oli Liisan suhde parooni Berntiin muuttunut yhtä tuntuvalla kuin selittämättömällä tavalla. Alussa oli nuori parooni silloin tällöin tullut kukkakauppaan kysymään mitä Liisalle kuului. Kahdesti oli Liisaa käsketty hänen kotiinsakin. Siellä häntä oli kahviteltu ja syötetty makeisilla. Hän oli istunut hienoilla tuoleilla huoneissa, joiden komeus hänestä oli samanlaista kuin loisto "Tuhannen ja yhden yön tarinoissa".
Perhe oli vanhaa aatelia ja yleistä arvoa nauttiva. Sen oli Liisa kohta ensi aikoina kuullut kukkakaupassa. Ja kun hän ensi kertaa pääsi sinne vieraisille, tunsi hän kohta, että todellisuus täysin vastasi sitä mitä hänelle oli kerrottu. Kun kaunis, hienopiirteinen paroonitar tai kookas parooni itse häntä puhutteli, rupesi sydän kohta hätäisesti pamppailemaan. Kaikki se omanarvontunto, joka teki Liisan rohkeaksi ihmisten seurassa, suli olemattomaksi kuin lumi lämpöisessä vedessä sen hienouden hohteessa, joka häntä täällä ympäröi.
Hän ei tullut sen rohkeammaksi, vaikka kaikki olivat hyvin ystävällisiä hänelle. Sekä parooni että paroonitar taputtivat häntä olalle, koettivat puhua suomea hänelle ja sanoivat häntä "Berntin pikku holhokiksi".
Kertomus Berntin osuudesta asiain kehityksessä toistettiin moneen kertaan ja aina sellaisella ihastuksella, että Liisa entistä selvemmin ymmärsi mikä ihailtava olento "Bernt" oli.
Bernt itse näytti olevan sekä huvitettu että vähän hämillään asiasta. Hän kierteli vihellellen huoneissa vanhempien jutellessa Liisan kanssa, toi tälle muutamia kauniita maisemakuvia katseltavaksi, kertoi vähän niistä, mutta jätti sitten kertomiset kesken, meni saliin ja asettui soittamaan.
Se soitto oli niin kaunista, että Liisa pitkät ajat Silversköldillä olonsa jälkeen uneksi siitä.
Mutta nyt oli Bernt lakannut tuomasta makeisia Liisalle. Hän kävi kaupassa vain silloin kun tuli kukkia ostamaan ja tervehti Liisaa toisella tavalla kuin ennen. Hän itse oli tullut oikein nuoreksi herraksi, ei ollut poikanen kuten ennen. Ja Liisakin kävi jo neljättätoista. Useimmat luulivat häntä vanhemmaksikin, sillä hän oli kookas ja vankkarakenteinen. Bernt tervehti häntä aivan kuin aika-ihmistä.
Sentähden ei nyt sopinut lapsimaisesti juosta kertomaan mitä oli tapahtunut, — tai mikä oikeastaan oli tapahtumaisillaan, — niin hauskaa kuin se olisi ollutkin.
Liisa huokasi, katsoi vielä kerran suurella hartaudella kolmannen kerroksen ikkunariviin ja kääntyi sitten hieman hidastunein askelin jatkamaan matkaansa.