— Niin käskettiin. Kävin nyt tullessa kahden tuttavankin luona, mutta en saanut heiltäkään.
— Siis on minun hankittava.
— Jos on lähdettävä.
— Meidän on —, koska Röller ei ainakaan tietänyt sanoa mitään siitä, että olisi myöhäistä.
* * * * *
Illalla samana päivänä he istuivat yöjunassa kumpikin likistettynä penkinnurkkaukseen täpötäydessä, raskasilmaisessa vaunussa.
Malm torkahteli silloin tällöin, välillä hän ajatteli Amalia-tädin omaisuutta. Jos se, kuten oli otaksuttavaa, pian olisi heidän hallussaan, oli se tietysti Liisan ja lasten oma. Ja he saisivat totisesti pitää omansa, nyt kun ei enää ollut suurta, varoja nielevää liikettäkään. Kun oli päästy lankeavien vekselien ja ahdistavien velkojien pihdistä, saattoi tulla toimeen vähällä. Tädiltä tuleva pääoma oli siitä syystä kokonaan käytettävä parempien ja rauhallisempien päivien hankkimiseksi Liisalle. Jos liikeneisi varoja muuallekin, esimerkiksi uuteen paperikauppaan, oli se joka tapauksessa asetettava vasta toiselle sijalle.
— Etkö saa unta? — Malm kumartui Liisan puoleen. — Sinä näytät ihan menehtyvältä.
Liisa otti käden silmiltään. — Minä olin kuitti jo meidän lähtiessämme. Ja täällähän on aivan tukehduttavaa.
Malm nousi tarkastamaan venttiilejä. Ne olivat auki, mutta se ei tuntunut missään.