Liisahan se oikeastaan oli yllyttänyt häntä tulemaan tänne, — pääasiallisesti sitä varten, että he Röllerin kautta ehkä saisivat tuoreimmat tiedot sairaan voinnista ja pääsisivät varmuuteen siitä, vieläkö oli toivoa tavata hänet hengissä. Mutta Liisa oli toivonut sitäkin, että Röller, jos kehoitti matkustamiseen, ehkä itsestään tarjoutuisi lainaamaan matkalle tarvittavat rahat. Liisa ei mitenkään tahtonut laskea Oskaria tuttavien luo suorastaan pyytämään lainaa. Ja oikeassa hän perustelussaan olikin. Ihmisillä oli hyvä muisti eräänlaisissa asioissa etenkin. Tosin perheen raha-asiat olivat vaienneet; sen jälkeen kun Oskar pääsi sekatavaraliikkeestään ja sai sopimuksen tehdyksi velkojiensa kanssa, mutta jos nyt — vaikkapa vain tällaisen tilapäisen lainan vuoksi — olisi turvauduttava pyytämiseen, sanottaisiin pian: jo ovat taas kulkemassa entisiä latuja.
— Niin, kuten jo sanoin, vahvisti Röller, — minusta teidän velvollisuutenne on lähteä.
— Te siis luulette, että vielä ennätämme tavata hänet hengissä?
— Luulisin ainakin. Ja kiitollisuuskin velvoittaa.
— Kyllähän me, — kiiruhti Malm vakuuttamaan, — jollei sattuisi niin vaikeaksi rahojen puolesta.
— Tjaa, tjaa. Mutta saahan sitä aina lainaa. Tehän saitte yks kaks velkasopimuksenkin aikaan — ja teille edullisen, luulen. Nyt olette jo yrittämässä uudella alalla. Onnea vaan!
Malm nousi äkkiä. — Niin hyvästi sitten, herra kauppaneuvos. — Ja anteeksi, että häiritsin aamuateriaanne.
— Ei mitään, ei mitään. — Tällainen pieni puhelu lisää vain ruokahalua. — Röller nousi saattamaan vierastaan ovelle.
Kadunkulmauksessa yhytti Malm Liisan, joka tuli aamutunneiltaan. Heidän katseensa yhtyivät tiedustellen ja vastaten.
— Ei siis mitään? Ja käskettiin kuitenkin lähtemään?