— Vai täytymyskö se vain suo minulle kunnian — —
Malmin kasvoille nousi polttava puna. Käsi nutuntaskussa puristui nyrkkiin ja huulille pyrki suora sana pirullisesta pilkasta. Mutta Malm malttoi mielensä. Asia, jolle hän oli lähtenyt, ei sopinut ajettavaksi kiivaudessa eikä persoonallisten tunteiden kuohussa.
— Te tiedätte varmaan, herra kauppaneuvos, että vaimoni kasvatusäidin sisar on heikkona sairaana Pietarissa?
— Aivan niin, aivan niin.
— Me saimme tiedon siitä eilen illalla. Vaimoni tahtoisi, että matkustaisimme sinne, koska vanhus tuntuu tahtovan sitä. Mutta matka on pitkä ja kallis. Eikä meidän oloissamme sovi sivuuttaa sitä puolta.
— Mutta kuolevan tähden. Hänhän oli vaimollenne kuin toinen äiti.
Oskar Malm ei vastannut.
— Niin, ja jos sitten vanhus vielä sattuisi muistamaan testamentissaan. Teillä on ehkä jonkinmoisia toiveita? — Röller leikkasi hienon viipaleen juustoa leivälleen ja vilkaisi sitä tehdessään syrjäsilmällä ja tutkivasti Malmiin.
Tämä meni hämilleen samalla kun häntä harmitti, semminkin kun hän ei voinut kieltää asiaa. Hän oli itse tullut ajatelleeksi, että olisi noloa, jos he, ehkä ainoat perilliset, eivät olisi saapuvilla edes hautajaisissa.
Mutta raha, mistä ihmeestä he saisivat sen?