Odotettujen saapuessa asemalta paloi koti suurena tulisoihtuna. Kohta heidän kintereillään tulivat palokuntalaiset. Huimaavasti laukkaavien hevosten kaviot iskivät kumisten katukiviin. Kuului käskeviä ääniä ja ihmisten voivotuksia. Pikku tytöt parahtivat haikeaan itkuun. Oskar Malm loi pikaisen silmäyksen vaimoonsa. "Pidä huolta lapsista", sanoi katse. Sitten hän syöksyi palavaan taloon.
Ihmisiä kiiruhti tulvailemalla paikalle. Toiset jäivät kuin puutuneina tuijottamaan roihuavaan paloon. Monet naisista ja heidän matkassaan olevista lapsista rupesivat itkemään. Osa tyytyi päivittelemiseen. Muutamat koettivat hätäpäissään ja umpimähkäisesti saada edes jotain pelastetuksi, toisten auttaessa palokuntalaisia ehkäisemään tulen muualle leviämistä.
Kadun toiselle puolelle, tuulelta suojassa olevalle pihamaalle olivat ihmiset ruvenneet kanniskelemaan, mitä sattuivat saamaan pelastetuksi. Sinne Liisa vei lapsetkin.
Hän piteli heitä kädestä ja koetti puhua heille tyynnyttävästi, mutta katse oli koko ajan kuin kiinninauliintunut palavaan taloon. Minuutit tuntuivat loppumattomilta.
Vihdoin näkyi Oskar. Tuhoavan tulen merkit vaatteissa, käsissä ja kasvoissa ryntäsi hän ulos palavasta talosta. Hän kantoi äitiään.
— Hän elää, sai hän sanotuksi laskiessaan hänet nurmelle Liisan viereen.
— Sinä Oskar. — Liisa katsoi mieheensä.
— Älä säikähdä, tuli hätäisesti. Sitten hän rupesi horjumaan ja painui maahan äiti-muorin viereen. Liisan kumartuessa auttamaan puristi hän vielä heikosti tämän kättä. Se oli viimeinen elonmerkki.
Onnen kesä oli lopussa.